Peruun – sekavia rajoja, kadonneita siltoja ja afrikkalaishenkistä rakennettua ympäristöä

Peruun – sekavia rajoja, kadonneita siltoja ja afrikkalaishenkistä rakennettua ympäristöä

 

Pe 23.3.2018 (pvä 126), Llachon (Titicaca-järven rannalla), Peru

Maa vaihtui jälleen ja nyt vuorossa on Peru. Koska emme sattuneesta syystä (juttu 1 ja juttu 2) päässeet maahan Bolivian kautta, oli se tehtävä Chilestä. Ajoimme takaisin rannikolle ja rajasta yli Tyynenmeren rantaa seurailevaa päätietä pitkin. Rajanylitys ei ollut tälläkään kertaa hankala, mutta vähän aiempia sekavampi se oli. Chilen puoleisen raja-aseman yläkerrassa olevasta kahvilasta (siis kahvilan pitäjältä, ei viranomaiselta) piti käydä ostamassa noin eurolla etusivun ja kolme hiilipaperikopiosivua käsittävä lomake, johon meidän tuli täyttää auton ja matkustajien tiedot. Muita toimenpiteitä Chilen puolen rajatoimistolla ei sitten tehtykään, vaan tämän jälkeen paperia ajettiin esittelemään Perun puoleisille kopeille puolen kilometrin päähän, jossa myös Chilen viranomaiset toimivat. Sekavaa.

Sinänsä raja oli moderni ja perulaiset olivat palkanneet toimitilojensa ulkopuolelle vartiointiliikkeen miehiä, joiden päätehtävä oli opastaa rajaa ylittäviä toimimaan eri tiskien ja toimistojen suhteen oikeassa järjestyksessä. Joka tiskillä saamaamme hiilipaperinivaskaan lyötiin leima, ja alueelta ulos ajettaessa viimeinen puomikoppi tarkasti, että kaikki tarvittavat leimat oli lappuun kerätty.

Henkilökunta oli kuitenkin avuliasta ja ystävällistä, mutta kuten todettua, itse prosessi vähän sekava. Rajaa ylittäneet paikallisetkin näyttivät olevan leimojen ja tiskien kanssa yhtä lailla eksyksissä kuin mekin. Auto katsottiin pintapuolisesti läpi, ja kuten oikeastaan kaikilla rajoilla täällä, ruoka-aineet ja hedelmät kiinnostivat. Niitä kun ei saa rajojen yli viedä. Viimeisenä vielä kannoimme matkakassimme läpivalaisuhihnalle, jonka jälkeen homma oli selvä. Jonotkin olivat aika maltilliset, joten taisimme selvitä Peruun kaikkinensa alle kahdessa tunnissa. .

Rajan jälkeen suunnaksi otettiin Titicaca-järvi, sillä olihan se nähtävä. Kyseinen järvi sijaitsee melkein neljän kilometrin korkeudessa, joten heti mahdollisuuden saatuamme käännyimme itään, ylös vuorille. Jos Chilen puolella nousu kilometrien korkeuteen kävi melkein huomaamatta, niin ei ollut Perussa. Täällä tiesi nousevansa. Jyrkkää serpentiiniä, jota piti ajaa kakkosella. Ykkösellekin piti välillä jyrkän mutkan jälkeen vaihtaa. Tiet olivat alkuun todella hyvässä kunnossa. Uutta asfalttia, eikä muuta liikennettä juuri ollut. Tämä ensimmäinen nousuosuus toi laaksoissa sijaitsevine kylineen ja vuortenrinteillä kiemurtelevine teineen mieleen Teneriffan tai Gran Canarian sisäosat, jos johonkin verrata pitäisi. Laaksoissa oli myös yllättävän vihreää, ei lainkaan rutikuivaa ja aavikkoista kuten Chilen puolella. Olimme selvästi ihan eri maassa kuin aiemmin.

Hyvät tiet kuitenkin loppuivat ylemmäksi päästyämme muuttuen hieman Boliviassa nähtyjen tapaisiksi sorateiksi. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma. Ongelmaksi meinasivat muodostua muutamat reitiltä hävinneet sillat. Tulva kai ne oli vienyt. Niitä taisi olla kaikkiaan kolme. Tie kiersi näissä kohdin joko jonkinlaisen vanhan sillan kautta (jonne piti ajaa tavattoman pientä kärrypolkua), tai kahdessa tapauksessa puron yli. Onneksi vettä oli vähän ja virtaus ei kovin hurja, joten automme suoriutui näistä kyllä. Jumissakin olimme jo kerran, ensimmäisen joen pientareella. Tämä tosin johtui ihan omasta huolimattomasta veksalailustani, ei niinkään olosuhteista. Onneksi paikalle ilmaantui muutamassa minuutissa samaa jokea ylittänyt jonkun firman pick-up, jonka kyytiläiset työnsivät naureskellen hölmöt turistit irti penkasta. Kauan siinä menkin ennen kuin tällä mantereella tarvittiin ensimmäisen kerran työntöapua. Melkein 15 000 kilometriä.

Varsinaiselle ylängölle päästyäemme tie muuttui taas mainioksi asfaltiksi. Epäilen, ettei noita kehnoja teitäkään olisi tarvinnut ajaa Punoon Titicacan rannalle päästäkseen. Hieman kiertämällä olisi ne olisi voinut varmaan välttää. Jos alkumatka muistutti Kanariaa, olivat maisemat ylätasangolla kuin Keski-Aasiassa konsanaan. Saman tyyppistä seutua muistan Tiibetistä, ja voisin kuvitella monen stan-loppuisen maan syrjäseutujen ylänköjen muistuttavan tuolla näkemäämme.

Jos vuoriseudut oikotiemme varrella olivat rauhaisia ja jylhiä, ovat muutamat näkemämme Perun kaupungit olleet jonkinasteinen järkytys. Titicacan rannalla ajoimme läpi Punosta ja Juliacasta, verraten merkittäviä asutuskeskuksia molemmat. Rakennukset ovat tiiltä ja suuri osa niistä näkyy olevan kesken, vaikka alakerrassa asutaankin, ja on kaiksesta päätellen asuttu pitkään. Raudoitusteräkset törröttävät silti katolta odottaen seuraavan kerroksen rakenteita, ehkä verotussyistä, kuten olen kuullut jossain maissa tehtävän. Talot kannattaa jättää ikuisesti puolivalmiiksi, niin kiinteistöveroa ei tarvitse maksaa. Puno oli rakennettu rinteeseen ja näytti siltä, etteivät sen huteran oloisesti kootut tiilitalot kummoista maanjäristystä kestäisi. Koko kaupunki olisi tällöin palasina järven rannassa.

Katukuvaan ilmestyivät Perun kaupungeissa myös kolmipyörätaksit tuk-tukit, joita emme ole aiemmin nähneet koko mantereella. Monessa paikassa on savuista. Välillä savu on kovin imelän hajuista, kuten se jätteitä poltettaessa on. Kaupunkien lähellä teiden varsilla on välillä roskaa, eikä vain auton ikkunasta heitettyä kuten oikeastaan kaikissa aiemmissakin Etelä-Amerikan maissa, vaan selvästi sinne varta vasten kipattua kotitalousjätettä. Kaikkea lienee mahdoton polttaakaan. Ikävä sanoa, mutta tästä kaikesta meille molemmille tulivat mieleen jotkut näkemämme Afrikan vähemmän kehittyneet kolkat. Tämä on ollut yllätys. Ennakkomielikuvani Perun kaupungeista eivät olleet tällaisia.

Saattaa toki olla, että totuimme Chilessä liian hyvään. Se kun oli kokemamme perusteella tähänastisista tällä mantereella nähdyistä maista se eurooppalaisittain kehittynyt, ja siten varmaan myös tutuin. Ehkä Perunkin kaupunkimielikuvat muuttuvat jahka pääsemme pidemmälle ja näämme enemmän maata. On myös todettava, ettei Perun vuoristoisessa maaseudussa ole ollut tähänkään mennessä valittamista. Se on ollut sangen vehreää ja kaikin puolin miellyttävää katsella.

Täältä Suuntaamme seuraavaksi Cuscoon. Pian vuorossa on myös Machu Picchu, Perun se kaiketi kuuluisin nähtävyys.

 

Roskaamisen kieltävä kyltti, roskaa sekä Tacna-niminen kaupunki Perussa lähellä rannikkoa. Täällä oli vielä kuivaa kuten Chilessä.

 

Yksi Juliacan kaupungin sisäänajoteistä aivan Titicacan liepeillä. Useat kaupungin pienemmät kadut olivat vielä huonommassa kunnossa, eikä niitä pystynyt meidän autollamme ajamaan.

Sosiaalinen media ja muita linkkejä. Seuraa ja tykkää!

Facebook: www.facebook.com/havaintoja

Instagram: www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta

Blogi: www.havaintoja.com

Twitter: http://twitter.com/TomiTolli

Matkakirja Havaintoja Afrikasta AdLibris-verkkokirjakaupassa: https://www.adlibris.com/fi/kirja/havaintoja-afrikasta-9789523303102

Auton seurantalinkki: https://www.polarsteps.com/TomiTolli/418149-etela-amerikka

 



2 thoughts on “Peruun – sekavia rajoja, kadonneita siltoja ja afrikkalaishenkistä rakennettua ympäristöä”

    • ”I’d rather be a sparrow than a snail…” Yes, I surely would. Tuo biisi minullekin on aina ensimmäisenä tullut mieleen jos olen Andeja miettinyt. Taitaapa se jopa puhelimen muistikortiltakin löytyä.

      Ja toden totta, täällä Cuscossa on paljon turisteja. Suomea emme tosin ole vielä kuulleet. Tämän Airbnb kämpän avaimet antanut heppu kyllä oli ihan ihmeissään kun kuuli ja ymmärsi mikä on reissumme idea. Ei taida olla tyypillistä että tänne Cuscoon omalla autolla tullaan. Vähän erihenkisille turisteille taisi kyseinen kaverikin yleensä ovia availla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *