Rio ohoi! (mä lähdin banaanilaivalla pois…)

Ti 9.1.2018 (pvä 53), Brasilian rannikolla, suuntana Santos

Vietimme koko eilisen päivän Riossa. Laiva lastasi ja purki tavaraa satamassa (ei tosin banaaneja kuten Dingon kappaleessa, vaan autoja ja kontteja), ja me matkustajat ynnä kuusi vapaalla ollutta miehistön jäsentä olimme kaupunkikierroksella. Vielä yöllä vettä tuli kaatamalla, mutta onneksemme sää selkeni kierrospäivän aamuksi. Koko päivän tosin oli pilvinen ja ilma sangen kostea. Rio de Janeiron edustalla koetut sateet taisivat muuten olla ensimmäiset koko laivamatkalla, ellei aivan ensimmäisiä päiviä Hampurissa ja Euroopan vesillä lasketa. Silloin taivaalta tuli räntää.

Kapteeni oli sopinut puolestamme kierroksesta varustamon Riossa toimivan edustajan kanssa, joka puolestaan oli järjestänyt meille pikkubussin ja samalla oppaana toimineen kuskin. Tällainen palvelu laivayhtiön puolelta matkustajia kohtaan on kuulemma hyvin poikkeuksellista. Kaksikymmentä matkaa rahtilaivoilla tehneet kanssamatkustajamme olivat ihan ihmeissään. Yleensä kapteenit kuulemma karsastavat tai suorastaaan vihaavat matkustajia, eivätkä haluaisi päästää heitä maihin lainkaan. Heistä kun on vain harmia. Erityisesti mainittiin Italialainen päällystö. He eivät kuulemm ole matkustajan näkökulmasta oikein kivoja. Varustamohan on italialainen. Turistikierroksen järjestäminen matkustajien puolesta oli kuulemma latvialaiselta kapteenilta suorastaan käsittämättömän ystävällistä.

Englanninkieltä taitava ja selvästi näissä asioissa kokemusta omaava Hamilton haki meidät yhdeksän jalkeen aamulla laivalta ja lähdimme kiertelemään kaupunkia hänen laatimansa ohjelman mukaan Mercedeksen pikkubussilla. Meidät kuskattiin ensin sambakarnevaalien valmisteluun varatulle alueelle (karnevaalit ovat valtaisa bisnes) ja sitten kovin koreaan luostariin ottamaan kuvia. Iltapäivä meni kuuluisalla Jeesuspatsaalla (hirveästi turisteja, mutta kannatti käydä) ja Cobacabanan rannalla ja jaupunginosassa (myöskin kannatti käydä). Sokeritoppavuori meiltä jäi tällä kertaa näkemättä, sillä sitä peittivät pilvet. Olisi ollut jossain määrin turhaa maksaa kaapelikärrykyydistä mäelle, josta ei olisi kuitenkaan nähnyt mitään. Vaan eipä tuo haitannut. Jo Kristuspatsaalta oli sangen komeat näkymät kaupungin yli.

Kokonaisuudessaan päivä oli siis sangen tehokas, vaikka käynnistyikin jossain määrin sekundäärisellä ohjelmalla. Ehkä sokeritoppavuori olisi kuulunut aamupäivään, ja silloin näkemämme paikat olivat siten jossain määrin korvaavaa ohjelmaa. Ensikertalainen olisi kuitenkin ehtinyt omin päin paljon vähemmän. Laivalle palasimme kuuden jälkeen illalla, päivälliselle. Se oli hyvä, sillä varsinaista lounastaukoaei päivällä pidetty. Kyyti ja opastus maksoi meille kaikille 45 us-dollaria nenää kohden.

Brasilialaiset ovat kirjavaa sakkia. Mitä ihmisten ulkonäköön tulee, maailmassa ei varmaan ole montaa kansakuntaa joka on samankaltainen etnisyyksien sulatusuuni. Riossa portugalilainen henki on aisitittavissa yhä. Jalkakäytäviä on päällystetty pienillä mustilla ja valkoisilla noppakivillä, arkkitehtuurissa on oma vivahteensa. Pieniä juttuja, mutta sellaisia jotka tuovat mieleen Lissabonin tai Porton. Saman vaikeasti määriteltävän, jollain kummalla tavalla portugalilaisen tunnelman muistan vaikkapa Macaon historiallisista osista. Portugalilaisten maita sekin aikanaan, vaikka ihan eri puolella palloa entisen emämaansa, ja toisaalta myös Brasilian kanssa, sijaitseekin.

Rio näytti kieltämättä kiinnostavalta paikalta, johon voisin tulla toistekin ajan kanssa. Hieman valitettavaa on, että saman asian ovat huomanneet muutkin. Esimerkiksi ylhäällä, kristuspatsaan kupeessa sekä kuuluisilla Selaron-portailla turisteja ja mitä erinäisempiin asentoihin vääntäytyviä selfieakrobaatteja oli niin paljon, että sekaan oli kirjaimellisesti vaikea mahtua. Mutta sellaista kaiketi turistin elämä on.

Autokieroksella koettiin myös pienimuotoista draamaa, sillä filippiiniläisvahvistuksemme saapuivat jo ensimmäiseen sovittuista kohtauspaikoista kaupungin keskustassa yli puoli tuntia myöhässä. Tauon piti kestää puoli tuntia, mutta se kestikin tunnin. Me matkustajat olimme ajoissa paikalla, istuimme autossa ja odotimme. Kuski noitui ja odotti. Vartin odottelun jälkeen hän sai yli sadan euron parkkisakon (olimme parkissa sakkopaikalla), ja noitui vielä lisää. Filippiiniläiset saivat ilmestyttyään kuulla kunniansa. Olin yllättynyt. Laivalla miehistöstä on jäänyt hyvin positiivinen, ahkera ja luotettava kuva. He tervehtivät aina matkustajiakin hymyillen ja luontevasti. Hommia saatuaan he tarttuvat heti toimeen ja puuhastelevat jatkuvasti jotain. Olisin kuvitellut, että myös määräaikojen noudattaminen onnistuu myös. Kuskimme oli tästä eri mieltä, sillä kerta ei ollut ensimmäinen. Ongelma on kuulemma filippinilläismiehistöjen kanssa aina sama. Joka kerta.

Laiva liikkuu taas. Lähtö Riosta myöhästyi jostain syystä yön yli aamuun, joten olemme taas jonkin verran myöhässä aikataulusta. Aivan pian, vielä ennen puolta yötä, on vuorossa satamakaupunki nimeltä Santos. Miehistö pääsee taas hommiin, sillä tänään heitä ei ole oikeastaan näkynyt lainkaan,  niin ahkeria kun ovatkin. Tunnelma on ollut melkein kuin aavelaivalla. Päivä lienee ollut vapaa ja levolle varattu, sillä Rion satamassa hommaa riitti kellon ympäri. Ja kohta niitä on taas, jahka Santosiin pääsemme.

—

Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:

Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä

Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta