Vesiputousturismia, eteläbrasilialaiset ja englannin kieli

Vesiputousturismia, eteläbrasilialaiset ja englannin kieli

 

Ma 29.1.2018 (pvä 73), Foz do Iguacu, Brasilia

Iguazun kuulut vesiputoukset. Näimme ne eilen täältä Brasilian puolelta jokea. Sama onnistuu myös Argentiinasta käsin, mutta koska Brasiliassa satuimme olemaan, oli se kätevää tehdä täältä käsin. Putousten ympärillä on kansallispuisto, jonka portin kautta alueelle kuljetaan. Muuta reittiä ei kaiketi ole, ellei seillaiseksi lasketa helikopterikyytiä, jollaisesta käsin kalliolta alas virtaavaa vettä pääsee katselemaan lintuperspektiivistä. Koptereita pörräsikin putousten päällä tämän tästä. Portille ajaessamme huomasimme parikin tällaisia kierroksia järjestävää yritystä. Kopterit seisoivat niiden takapihalla. Hienoja pelejä olivat, siis ihan oikeasti. Bisnes-luokkaa. Helikopterilento olisi maksanut hieman yli 200 euroa. Jasmin tutki asian netistä. 

Lennot jätettimme kuitenkin tällä kertaa varakkaimme ja ajoimme paikalle autolla, jonka laitoimme parkkiin puiston maksulliselle parkkialueelle. Pääsyliput ja parkki maksoivat kolmisenkymmentä euroa. Portilla ja kansallispuiton alueella yleensäkin kaikki oli valtavan hyvin järjestettyä ja toimi mainiosti. Liput pystyi ostamaan automaatista kortilla (ja välttämään valtaisan lippujonon), jonka jälkeen bussi kuskasi meidät jokusen kilometrin päähän itse putouksille. Perilläkään ei tarvinnu turhia miettiä, sillä puolentoista kilometrin mittainen kävelyreitti oli selvästi merkitty ja oikeastaan ainut tapa putoukset kiertää. Se oli myös hyvin helppokulkuinen ja hyvin aidattu.

Koska kaikki oli näin valtaisan helppoa ei ole ihme, että myös porukkaa oli todella paljon. Monessa paikassa sai jonotella, parhaissa kuvauspaikoissa seistäkin pitkään eteenpäin päästäkseen. Paikoin tunnelma oli hyvin samankaltainen kuin Kristuspatsaalla Riossa. Selfieiden kuvaaminen oli täälläkin kaikenikäisten taajaan ja joka paikassa suosima harrastus. Milloinkahan turistin maailma muuttui tällaiseksi? Muutoksen on täytynyt tapahtua muutamassa vuodessa. En nimittäin itse muista todistaneeni tällaista minä-ja-nähtävyys-kuvausmaniaa ennen tätä reissua. Esimerkiksi viitisen vuotta sitten Grand Canyonilla en tällaisessa selfiekeppien ja ylösjoennettujen käsien meressä luovinut. Muistaisin jos olisin.

Mutta ehkei se haittaa mitään. Maailma muuttuu ja kehitys kehittyy. Meilläkin oli keppi ja kuvasimme itseämme usein, kuten asiaan näytti kuuluvan. Kun menee Roomaan, tekee kuin roomalaiset tekevät, vai miten sitä amerikaksi sanotaan. Ja sitä paitsi vaihteluhan se on joka virkistää. Välillä voi vaellella katselemassa suu auki maailman ihmeitä tuhansien muiden silmät pyöreinä kulkevien joukossa, välillä vaikkapa nukkua bensa-asemalla keskellä ei-mitään ja satojen kilometrien päässä seuraavasta turistista. Kolmantena päivänä taasen tehdä jotain ihan muuta. Elämä ienee mielenkiintoisempaa tällä tavoin.

Emme muuten hoksanneet kansallispuiston aikaa säästänyttä pääsylippuautomaattia itse. Sen neuvoi meille viran puolesta vihreäpaitainen nuorimies, jollaisia palloili porttirakennuksella matkailijamassaa auttamassa ja paimentamassa. Hän puhui myös mainiota englantia, joka ei ole ollut kovin yleistä Brasiliassa sitten Uruguayn vastaisella rajalla maahan tullessamme kohtaamiemme viranomaisten, jotka puhuivat kieltä täydellisesti. Riossakin sitä osattiin aika usein, mutta rajan jälkeen täällä etelässä kohtaamistamme brasilialaisista, siis lukuunottamatta eilistä kansallispuiston henkilökuntaa, lähes kaikki ovat olleet melkolailla ummikoita englannin suhteen. Ei ihme, sillä ainakin kaikki tv-ohjelmat on dubattu portugaliksi.

Mutta ystävällisiä ummikoita ovat brasilialaiset olleet, se on heidän kunniakseen sanottava. Esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa meitä on tultu yleensä auttamaan ennen kuin edes ehdimme tietää jotain kaipaavamme. Ei sinänsä ihme, sillä henkilökuntaa on joka paikassa ehkä kolminkertainen määrä Suomeen verrattuna. Mutta kun iloisesti tervehtineelle henkilölle selviää kielitaidottomuutemme, häkeltyvät ja nolostuvat he yleensä täysin. Ujostelevat. Kovasti hymyillen myyjä perääntyy vikkelästi pois paikalta ylöspäin käännettyä peukkua (erittäin suosittu ja monessa tilanteessa käytetty käsimerkki täällä muuten) näyttäen. Silmissä paistaa kuitenkin ahdistus ja kiusallisen tilanteen pelko. Minusta tämä on kovin sympaattista. Ehkä moisessa käytöksessä on jotain suomalaisuudestakin tuttua.

 

 

Näistä eläimistä (Koati, Nenäkarhu) varoiteltiin puistossa kovin, ja niitä toden totta olikin siellä lähes riesaksi asti. Kovin kesyjä ne olivat ja rohkeimmat yksilöt olivat pitkä nenä pitkällä ihmisten laukuissa asti syötävää etsimässä. Olimme niiden mailla.

 

Sosiaalinen media ja muita linkkejä. Seuraa ja tykkää!

Facebook: www.facebook.com/havaintoja

Instagram: www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta

Blogi: www.havaintoja.com

Twitter: http://twitter.com/TomiTolli

Matkakirja Havaintoja Afrikasta AdLibris-verkkokirjakaupassa: https://www.adlibris.com/fi/kirja/havaintoja-afrikasta-9789523303102

 

 



2 thoughts on “Vesiputousturismia, eteläbrasilialaiset ja englannin kieli”

  • Terve taas. Tuli tuossa mieleen ,että pystyikö siellä missään käymään presidenttiä äänestämässä?

    • Buenos Airesissa olisi kaiketi ainakin pystynyt, sillä siellä on Suomen lähetystö, ja niiss voi äänestää. Mutten tiedä olisiko esimerkiksi Paraguayssa voinut. Epäilen, vaikka saattoi se ollakin mahdollista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *