Vielä jokunen sana Georgiasta, rajan yli ja Turkkiin

To 6.12.2018, Kappadokia (Turkki)

Vaikka olemme olleet Turkissa vasta kaksi päivää, olemme jo syvällä maan keskiosissa. Täällä matkaa taittaa helposti vauhdilla, mutta siitä lisää myöhemmin. Ensin palaan vielä hetkeksi Georgiaan. Viimeisinä päivinä näimme maasta vähän toisenlaistakin puolta kuin edellisessä tekstissäni positiivisin sävyin maalailemani Tbilisi ja sen ympäristö. Ei mitään kovin vakavaa, mutta kuitenkin. Matkallamme Mustanmeren rannikolla sijaitsevaan Batumiin mielikuva Georgiasta muuttui hieman, joten tulkoot sekin rehellisyyden nimissä raportoitua.

Ensin liikenne. Se ei ollut Georgiassa aina kovin mukavaa. Paikalliset kaahaavat. Juuri kukaan ei noudata nopeusrajoituksia, ja ohi pitää päästä koko ajan ja heti. Kun osa tiellä liikkuvista ajoneuvoista on loppuun ajettuja Transitteja, jotka ovat kattoon asti täynnä heinää, perunoita tai muita maataloustuotteita ja ne liikkuvat alle viittäkymppiä, ohitustarvetta on paljon. Tämä aiheutti stressaavia tilanteita, erityisesti koska maassa näytti olevan aivan liikaa autoja verrattuna teiden kokoon ja kapasiteettiin. Tämä korostui matkallamme rannikolle, sillä tämä tie lienee maan vilkkaimpia. Uutta leveämpää tietä rakennetaan koko ajan, ja joitain pieniä pätkiä oli jo valmiinakin, mutta mennee vielä vuosia ennen kuin se on valmis. Ehkä sitten helpottaa hieman.

Poliisejakin Georgian teiden varrella oli aika paljon, mutta suoraan sanottuna en tiedä mitä ne siellä tekivät. Nopeusvalvontaa eivät ilmeisesti ainakaan, sillä en nähnyt ketään pysäytetyn koko maassa. Tämä oli hyvin erilaista kuin vaikkapa Kazakstanissa, jossa poliiseilla oli jatkuvasti asiakas verkossa. Kun yksi saatiin käsiteltyä, tutkattiin ja pysäytettiin heti uusi. Georgian poliisit taas istuivat pientareella passiivisena autoissaan, kattovilkut päällä, muun liikenteen kaahatessa ohi omaa vauhdikasta tahtiaan. Liekö poliisit palkattu tukirahoin, sillä ainakin autonsa olivat Amerikasta tuotettuja jenkki-Fordeja. Leffoista ja sarjoista tuttu törmäyspuskurikin niissä oli. Liekö lahjoituksia. Kuten viimeksi totesin, Yhdysvaltain lippuja näki Georgiassa paljon. Se ei olle sattumaa. Yhteistyötä, ja myös suuren meren takaa tulevaa tukea, on varmasti paljon, epäilisin.

Hektisen liikenteen seassa maaseudulla vaelteli myös usein karjaa, pääasiassa nautoja, jokunen sikakin silloin tällöin. Kylissä tuoksui savu. Näiltä osiltaan Georgian asutuskeskukset muistuttivat yllättävän paljon vaikkapa Kirgisian maaseudun kyliä. Tämä oli aika yllättävää siihen nähden, miltä Venäjän ja Tbilisin välillä näytti. Se oli seutua, johon rakenneltiin hienoja hotelleja ja laskettelukeskuksia. Niitä ei matkalla rannikolle juuri näkynyt, vaikka Batumi itsessään vaikutti oikein mukavalta ja omanlaiseltaan kaupungilta. Tosin nyt oli hyvin hiljaista. Osaan kuvitella, että sesongin aikaan Batumi saattaisi suurten turistimäärien takia olla rasittavakin paikka. Kiintoisaa muuten on, että noin 70 prosenttia Batumin turisteista on kuulemma Venäjältä. Kuvittelin maiden olevan yhä riidoissa, mutta peruskansalaisen elämään ja lomanviettoon se ei ehkei juuri vaikuta. Toisaalta näin se taitaa varsinkin idässä päin usein olla. Hallitukset saattavat vihoittella toisilleen, mutta reaalimaailma elää omaa elämäänsä.

Turkkiin pääseminen oli helppoa. Lähdimme Batumin mainiolta hotellilta (2 hh erinomaisella aamupalalla 21 eur/yö) uloskirjautumisaikaan puolilta päivin ja ensitöiksemme pesetimme rapaiseksi käyneen auton. Käsinpesu ja imurointi maksoi yhdessä Batumin lukuisista autopesupuljuista seitsemisen euroa. Puhdasta tuli. Nissan ei ole tainnut olla yhtä puhdas ja siisti koko reissulla, niin huolella pesulan kaverit sitä hinkkasivat. Sitten täytimme tankin piripintaan ja ajoimme vain viidentoista kilometrin päässä Batumista olevalle rajalle. Kaiken kaikkiaan rajanylitys taisi olla nopeudessaan tämän mantereen ennätys. Viimeksi maasta toiseen taisi päästä yhtä helposti Pohjois-Amerikassa. Turkkilaiset eivät tehneet autolle minkäänlaista tullipaperia, mutta järjestelmään se kirjattiin. Passiinkin taisi tulla merkintä ajoneuvosta. Rajapoliisi halusi myös nähdä auton liikennevakuutuksen. Näytin green cardia, joka kelpasi, onhan se voimassa myös Turkissa. Kaikki sujui hyvässä hengessä. Rajakompleksikin oli uusi ja ammattimaisen näköinen. Modernia lasia ja terästä.

Aiemmilta reissuiltani Turkkiin muistan läntisen osan teiden olleen hyviä. Hieman yllättäen niin oli myös maan koillisosassa. Itse asiassa rantaa seuraileva moottoritie hipoi kunnoltaan lähes täydellistä. Väylä oli uusi ja pinta täysin sileä. Kaistoja oli koko ajan vähintään neljä, monesti kuusi. Muuta liikennettä oli kaiken lisäksi aika vähän, joten matkanteko oli nopeaa ja tasaista. Niin halutessaan Turkissa on hyvin helppo ajaa pitkiä päivämatkoja.

Yllätys sen sijaan oli, että Turkin pohjoisrannikko on todella tiheään asutettua seutua. Heti rajalta alkanut kaupunkimainen ympäristö jatkui melkein katkeamatta kilometrin toisensa jälkeen. Moottoritie kulki lähellä rantaa, eikä Mustanmeren puolella ollut juuri mitään muuta kuin vettä ja jättömaata. Toisella puolella tietä kerrostaloalueet seurasivat toisiaan nousten kukkuloille, jotka muuttuivat sisämaassa lähes vuoristoksi. Ei ihme, että rannikkokaista on rakennettu täyteen. Suuria lentokenttiäkin näimme muutaman, sekä lukuisia kansainvälisien ketjujen hotelleja.

Hiltoninit ja Marriotit eivät kuitenkaan meitä lohduttaneet, sillä halusimme yöpyä autossa. Sopivaa paikkaa ei vaan meinannut löytyä oikein millään. Kaupunkia ja asutusta kaikkialla, sata kilometriä, kaksisataa, kolme. Lopulta kellon käydessä jo puolta yötä löysimme hiljaisen rannan, jossa pystyimme yöpymään verraten rauhassa. Seuraavana päivänä totesimme, että eiköhän pohjoisrannikko ole nähty, ja jotta lienee aika suunnata katsomaan muuta Turkkia. Niin teimmekin, ja nyt olemme jo Kappadokiassa. Täältä ei ole pitkä matka etelärannikolle, jonne ajamme seuraavaksi.

Tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Me vietämme sitä tällä kertaa Turkissa, jossa minareeteista kaikuvat rukouskutsut. Tasan vuosi sitten tänään seilasimme pois Antwerpenin satamasta rahtilaivalla nimeltä Garande Brasile. Silloin suuntanamme oli Etelä-Amerikka ja Suuri Seikkailu oli vasta aluillaan. Kaikki oli kovin jännää. Nyt, vuotta myöhemmin, maapallo on kierretty laivoilla ja autoillen. Olemme taas lähes Euroopassa, lähtöpisteessämme. Matka alkaa siten olla paketissa. Enää emme tule tekemään sen kummempia mutkia. Loppu häämöttää. Merkillinen ajatus, mutta siihen on totuttauduttava. Aika aikansa kutakin, kuten sanotaan.

—

Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:

Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä

Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta