Kirgisian pääkaupunki Bishkek sekä ensivaikutelmia maasta

Ma 12.11.2018 (pvä 359), Jossain päin Etelä-Kazakstania

Kirgisia tai Kirgistan, noin kuuden miljoonan asukkaan vuoristoinen sisämaavaltio Keski-Aasiassa. Nyt osaan sanoa siitäkin sanasen, sillä vietimme siellä jokusen päivän Kazakstanin Almatysta lähtömme jälkeen. Kiintoisa paikka ja hienot maisemat, se lienee päälimmäinen maasta jäänyt vaikutelma. Ihan samalaista en ole tainnut nähdä aiemmin. Näkymät teki poikkeukselliseksi se, että lumihuippuiset vuoret nousivat ikään kuin suoraan ylös tasankopeltojen pinnasta. Tai siltä se ainakin näytti. Välillä olisi voinut vannoa, että kyseessä ovat jonkinlaiset maalatut kulissit, niin epätodellisia valtavat vuoret ruskean eri sävyissä levittäytyvän syksyisen maatalousmaan taustalla näyttivät.

Toisaalta Kirgisia ei tiada olla kovin rikas. Elintaso lienee selvästi matalampi kuin vaikkapa Almatyssa, sillä autokanta muuttui kehnommaksi rajan ylitettyämme, kuten muuttuivat myös kaupunkien talot. Mercedes Benzin vanhat suuret pakettiautot ja pienet kuorma-autot ovat suuressa suosiossa. Saksalaisten mielestä Saksan olosuhteisiin loppuunajetut kulkupelit varmaan rahdataan muun muassa Kirgisiaan. Sprinter ja Vario, niillä tuntuu maa liikkuvan. Sekä kaupunkien että maaseudun joukkoliikenne näkyy luottavan näihin pikkubusseihin, joita on välillä maanteilläkin jonoksi asti. Henkilöautoliikennettä oli loppujen lopuksi verraten vähän. Sekin kertonee jotain.

Kaikilla asutetuilla seuduilla haisee varsinkin iltaisin ja öisin savu, joskus jopa häritsevässä määrin. Talot taidetaan lämmittää puulla ja hiilellä. Vanhat neuvostoaikaiset Kamaz-rekat kuskailivat muuten valtavia hiilikuormia maanteillä ahkerasti koko ajan johonkin, kaiketi talojen ja vähän teollisuuden uuneihin. Näiden kuljetusten vauhti ei päätä huimannut. Vuoristoisissa ylämäissä rekat ryömivät kävelyvauhtia. Moni niistä oli hankalemmilla osuuksilla tien sivussa pelti auki, kuskin ryömiessä auton alla.

Rajanylitys Kazakstanista Kirgisiaan oli verraten helppo. Molemmilla puolilla rajaa autoon vain vilkaisitiin yhdestä ovesta. Tullimiehet olivat tähän tyytyväisiä. Edellisellä Venäjän vastaisella rajallahan auton kaikki ovet piti avata ja katsoipa viranomainen johonkin laatikkoonkin. Venäjän ja Kazakstanin rajalla tullut tunne siitä, että siirryimme maanpiiriin jossa asiat eivät ole niin tarkkoja, vain vahvistui Kirgiisirajalla. Autolle ei esimerkiksi tehdä täällä minkäänlaista tilapäistä maahantuontipaperia. Passintarkastaja vain vilkaisee rekisteriotetta ja kirjaa rekisterikilven numeron tietokoneelleen. Numero pitää useinmiten näyttää paperista univormumiehelle, sillä hän ei sitä sieltä itse löydä, eikä jaksa etsiä. Auton dokumentti voisi varmasti olla itse Microsoftin Wordilla tehty ja väriprintterillä tulostettu, eikä kukaan huomaisi mitään. Täydestä menisi kuin väärä raha. Mutta näinhän se oli toisaalta Etelä-Amerikassakin. Mistäpä satunnainen tullimies maapallon toisella puolella tietäisi, miltä minkäkin Euroopan pikkumaan autodokumentti (tai ”auto passport”, kuten sitä täällä kutsutaan) näyttää.

Kirgisian pääkaupunki Bishkek oli aivan raja-aseman kupeessa. Oli jo pimeä kun ajoimme kaupunkiin, eikä ensivaikutelma ollut se suotuisin. Kaikkialla oli kovin savuista, pimeää ja tie matalien liikekiinteistöjen ja autokorjaamojen keskellä kovin sekava ja polveileva. Muu liikenne oli stressaavaa ja kaupungin keskustassa käsittämätön liikennekaaos. Suuri risteys oli täysin tukossa kun autot, bussit ja jalakulkijat yriittivät kaikki siihen yhtä aikaa ja kaikista suunnista. Kukaan (jalkamiehiä lukuunottamatta) ei liikkunut mihinkään. Valotkin risteyksessä oli, mutta ne olivat jostain syystä pois päältä. Seurasimme tilannetta keskellä sumppua epäuskoisesti naureskellen. Lopulta keskelle risteystä ilmestyi pönäkkä karvahattupäinen kirgiisipoliisi, joka rupesi puhaltamaan pää punaisena pilliin ja huitomaan vimmatusti valotikullaan. Hämmästyttävää, mutta risteys oli auki muutamassa minuutissa. Ammattimies.

Päivänvalossa Bishkek näytti ensimmäistä iltaa paremmalta. Lähes miljoonan asukkaan kaupungissa oli ehkä hieman takapajuinen tunnelma. Aika oli pysähtynyt. Ei mitenkään epämiellyttävä paikka, mutta ei kovin kummoinenkaan. Ehkä juuri sellainen, kuin keskiaasialaisen suurehko pääkaupungin voi kuvitellakin olevan. Sellaisen joka on ollut osa Neuvostoliittoa, ja sijainnistaan islamilaisen maailman kynnyksellä (tai sen sisällä) huolimatta aika maallistunut. Bishkek oli myös ensimmäinen Euraasian paikka, jossa törmäsimme usemman avustusjärjestön näyttävään toimistoon kaupungilla kuljeskellessamme. Ainakin Punaisen ristin ja World Food Programin rakennusten eteen parkkeeratut järjestölogoin varustetut puhtaanvalkeat maasturirivit bongasimme. Tämäkin kertonee Kirgisian suhteellisesta köyhyydestä. Se on avustuskohde.

Tässä ensivaikutelmia Kirgisiasta. Säästän maassa tekemämme pienen tiekierroksen jutut ensi kertaan. Niihin mahtui paitsi noita jo mainitsemiani jylhiä vuoristomaisemia, myös huonohkoja teitä sekä räntäsateisia auto-ogelmiakin, jolloin mielessä kävi jo, jotta tänne pimeään Kirgisiaanko se meidän Nissanimme taru päättyy. Sen voin jo paljastaa, ettei niin lopulta käynyt. Jatkuuhan matka jo Kazakstanin puolella. Viime päivät ovat olleet melkoista menemistä. Tien päältä ei aina meinaa saada näitä päivityksiä tehtyä tai julki, mutta tässäpä kuitenkin ensihätään tämä.

Artikkelikuvana on otettu aivan Kirgisian pääkaupungin kupeessa olevassa luonnonpuistossa ensimmäisenä päivänämme maassa. Kuten kuvasta näkee, oli sää kerrassan hieno. Lunta on ollut vaihtelevasti. Se ilmaantuu yleensä oikeastaan heti kun nousemme vähän vuoristoon. Tasangolla se taas katoaa ja talvivaatteita saa kiskoa pois päältä, jottei ihan näänny.

—

Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:

Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä

Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta