Latviasta Liettuan kautta Puolaan

Przejma, Puola

Päivä 2

Latvian aamu oli sateinen ja viileä, joten aamupalat luonnon helmassa jäivät tällä kertaa syömättä. Pistimme pillit nopeasti pussiin, auton päiväkuntoon ja jatkoimme matkaa. Aamukahvit juotiin lopulta Daugavpilsin kaupungissa huoltoasemalla. Kaupungilla on pitkä historia ja kaiketi siksi sillä on myös suomenkielinen nimi, Väinänlinna.

Harmaana aamuna Väinlinna ei kuitenkaan mieltä juuri ylentänyt. Kovin oli nuhjuista. Kansainvälisen huoltamoketjun asema oli pieni ja sen ainut wc epäkunnossa. Siellä oli myös yllättävän paljon muita kahvinostajia. Parkkipaikalla lähtöä tehdessämme meiltä tuli pyytämään rahaa väsyneen oloinen vanhempi nainen, jonka toinen silmä oli sokea, valkoisen kalvon peitossa. Hän puhui venäjää, joka on Väinlinnan enemmistökieli. En muista, milloin olisin törmännyt rahan pyytäjiin vaikkapa Tallinnassa. En muistaakseni ikinä.

Päivän mittaan sää parani. Puolelta päivin aurinko paistoi jo kirkkaalta taivaalta. On hämmästyttävää, miten nopeasti kevät on edennyt tämän lyhyen etelään siirtymisen aikana. Latviassa se oli jo selvästi pidemmällä kuin Virossa. Liettuassa taas oli jo lähes kesä. Ihan täydessä lehdessä kaikki puut eivät vielä olleet, mutta kovin oli vihreää.

Toinen hämmästyttävä juttu oli, miten suuri ero Latvian ja Liettuan välillä on. Ainakin kun rajan ylitti lähempänä Itämeren rannikkoa kulkevaa Via Balticaa idempää. Latviasta jäi vähän rähjäinen ja rapistuva kuva. Tiet olivat välillä kuoppaisia, rakennuskanta neuvostoaikana ja moni niistä lähes alkuperäiskunnossa. Kyliä ja asutusta oli myös yllättävän harvassa. Maanteillä oli pitkiä asumattomia pätkiä. Väinänlinnasta jo mainitsinkin. Sen sijaan rajan takana Liettuassa kaikki muuttui. Asfaltti oli uutta, kylät hyvin siistejä, nurmikot leikattuja ja vanhat huonossakin kunnossa olevat rakennukset hoidetun oloisia. Maa näytti myös naapuriinsa verrattuna tasaisemmin asutetulta.

Mielenkiintoinen juttu. Vaikka olen monesti molemmissa maissa käynyt, en muista ikinä ennen tehneeni samanlaista havaintoa. Näin ne mielikuvat muuttuvat. Toki myös maailma on saattanut muuttua, ja on varmaan muuttunutkin. Se kun tuppaa muuttumaan koko ajan. Pitäisi aina muistaa, ettei vaikkapa kymmenen vuoden takainen mielikuva jostain maasta tai paikasta ole enää välttämättä kurantti. Ja jottei olisi liian helppoa, sitä muuttuu jatkuvasti itsekin. Tarinan opetus lienee, että yleistyksiä kannattaa välttää ja mielikuvia on hyvä päivittää mahdiollisuuksien mukaan aika ajoin.

Bongasimme muuten Liettuan tieliikenteestä huomattavan monta Ukrainan kilvillä varustetua henkilöautoa. Meitä vastaan ajoi myös useamman Ukrainaan rekisteröidyn tankkirekan letka. Mitä nestemäistä lienevät vieneet ja mihin suuntaan, sitä en tiedä. Kohti pohjoista olivat kuitenkin matkalla. Ukrainalaisten ajoneuvojen lukuisuus liittynee Ukrainan sotaan ja siitä johtuviin poikkeusoloihin. Virossa ja Latviassa emme niitä juuri nähneet kuin ehkä satunnaisesti. Venäläisiäkin rekkoja Liettuan teillä kulki, ehkä matkalla Venäjälle kuuluvaan Kaliningradiin. Maan itärajaa ei näytä siis olevan kiinni.

Illaksi päädyimme pohjoiseen Puolaan. Pienen etsimisen jälkeen metsästä, pienemmän maantien kupeesta löytyi yöpymistä varten mainio pieni aukio. Lämpimästä päivästä huolimatta illan pimetessä alkaa olla taas aika viileää. Toukokuun alku ei ole vielä varsin kesää Puolassakaan. Ainakaan öisin.

Artikkelikuva on tällä kertaa Latviasta.