Lisää Nicaraguaa ja vähän Hondurasiakin

Ke 30.5.2018 (pvä 194), El Cuco (El Salvador)

Hondurasin kokemus jäi meiltä vain yhteen yöhön ja kahteen puolikkaaseen päivään. Matka Nicaraguasta Hondurasin kautta El Salvadoriin oli nimittäin lyhyt, vain 150 kilometriä. Vietimme väliyön kaupungissa nimeltä Choluteca. Nukuimme vaihteeksi halvassa (20 usd) hotellissa, joka muistutti jossain määrin Jenkkien motelleja. Auton sai parkkiin porttien taakse sisäpihalle. Se oli hyvä. Viereisen korttelin pikaruokaravintolaan syömään marssiessamme Jasmin totesi kaupungin olevan juuri sellainen paikka, jossa joku ampuu sinut ohiajavasta autosta. Se oli mielestäni hyvä tiivistys.

Muistan joskus aiemminkin pohdiskelleeni kaupunkien ja paikkojen erilaisia luonteita. Niitä on hyvin vaikea yksilöidä tiettyihin yksityiskohtiin. Nytkään en osaa sanoa, mistä Cholutecassa vallitseva häiritsevä turvattomuuden tunne lopulta kumpusi. Kaiketi jonkinlaisesta yleisestä rähjäisyydestä ja rauhattomuudesta. Rakennukset olivat matalia, kadut leveitä ja suoria. Ei kovin viihtyisää jalankulkumaastoa. Ykistyisien vartiointiliikkeiden miehiä oli paljon, lähes joka liikkessä, kaikilla kädessään pumppuhaulikko tai vyöllä iso revolveri panosvöineen. Honduras ja El Salvador käyvät käsittääkseni kovaa kamppailua maailman väkivaltaisimman maan tittelistä, ainakin jos henkirikostilastoja tutkitaan.

Nyt olemme siis jo El Salvadorissa, Keski-Amerikan tiheimmin asutussa pienessä maassa. Tilastojen valossa hyvin väkivaltainen maa tämäkin, mutta tapaamamme ihmiset ovat olleet oikeastaan pikkeuksetta hyvin ystävällisiä. Moni on selvästi ollut Yhdysvalloissa ja puhuu englantia hyvin pohjoisamerikkalaiseen tyyliin. Ei ihme, että tämän maan tärkeimpiä tulonlähteitä ovat kuulemma muualla asuvien salvadorilaisten kotimaahansa lähettämät palkkarahat. Moni on asunut ulkomailla tai asuu siellä yhä.

Mutta se nykyhetkestä ja takaisin viime lauantaiseen Nicaraguaan ja seikkailuihimme siellä. Yö suuren Nicaraguajärven rantamailla oli nihkeän kuuma. Onneksi parkkipaikka oli aidattu ja portti oli yön kiinni. Auton sivuovia uskalsi siten pitää yöllä raollaan. Tämä auttoi hieman. Herätessämme neljältä oli vielä pimeää. Varttia myöhemin olimme jo hyvässä vauhdissa matkalla kohti Nicaraguan sisäosia. Pimeällä tiellä oli monenlaista eläintä lehmistä kissojen ja koirien kautta käärmeisiin. Silloin tällöin tien varressa kävelikin joku. Nicaraguan maaseudulla ei taida joukkoliikenne toimia. Jos haluaa päästä paikasta toiseen varhain aamulla, on käveltävä. Vaikka oli lauantai, moni taisi olla matkalla töihin.

Aamuhämärissä kohtasimme muutaman tiesulun, joissa päivysti väsyneen oloisia maalaismiehiä. Pelasimme jälleen turistikortin. Heti tajuttuaan että olemme ulkomaalaisia, vetivät heput itse tehdyn piikkimaton pois tietä tukkivien hiekkasäkkien väliin jätetystä auton levyisestä kolosta ja pääsimme jatkamaan matkaa. Aamun valjetessa muu liikenne alkoi vilkastua ja ohitimme jo pikkukaupunkejakin. Emme olleet enää ihan niin korvessa kuin aamun ensimmäisinä tunteina.

Asutuskeskuksissa tiesulut olivat ikävämmän näköisiä kuin aiemmin, ja sitä oli myös niitä valvonut porukka. Miehiä oli paljon enemmän ja useimmat olivat peittäneet kasvonsa huivein. Kaiken kaikkiaan paljon epämääräisemmän näköistä sakkia kuin maalaiset teinit ja maatalojen sekatyömiehet. Varsinaisia aseita en näillä hepuilla nähnyt, vaikka monilla oli kädessään jonkinlainen teräsputkenpätkä. En oikein saanut selvää mikä näiden putkien funktio oli. Jostakin putkesta pilkisti tulilanka. Ehkä putket olivat jonkinlaisia kotitekoisia tykkejä. Lauantain viimeisen kaupungin keskustaristeys oli linnoitettu irti revityillä katukivillä, joista oli tehty tielle toista metriä korkeita muureja. Muurien väliselle alueelle jäänyt huoltoasema oli tuhottu täysin. Liput liehuivat ja renkaat paloivat.

Teidensulkijat päästivät kuitenkin liikenteen välillä vallitustensa ohi. Tarkoitus oli ilmeisesti hidastaa kaikkea, ei pysäyttää liikennettä täysin. Vain kerran jouduimme odottamaan hieman yli puoli tuntia, mutta pääasiassa rekoista koostuneessa jonossa se ei enää niin haitannut. Vaikka tiesulut olivat paljon hurjemman ja pysyvämmän oloisia kuin maaseudulla, oli muita tienkäyttäjiäkin paljon enemmän ja sulaudimme siten massaan. Tämä oli vähemmän stressaavaa kuin yksin epämääräisen miesjoukon luokse juttelemaan ajaminen, aamuhämärissä keskellä ei-mitään. Jonopaikoissa kenellekään ei tarvinnut puhua mitään. Ajaa läpi vaan kun päästettiin, muiden perässä. Olisi tehnyt mieli otta kuva, mutta en rohjennut. Näissä tilanteissa kamera on parempi pitää varmuuden vuoksi piilossa.

Kaikki muuttui kun käännyimme pohjoiseen, maan vuoristoisempaan osaan. Täällä kaikki oli normaalia. Tiesulkuja ei näkynyt missään ja kylissä kävi normaali lauantaiaamuinen tohina. Aiemmissa paikoissa poliisiasemat olivat olleet kiinni, ikkunat rikottu ja poliisit ilmeisesti jossain piilossa. Vuorilla poliisit taas päviystivät normaalisti. Alueen kylät vaikuttivat myös vauraammilta kuin aiemmin näkemämme ongelmaiset asutuskeskukset. Ehkä rauhattomuudet keskittyvät köyhemmille alueille, joka olisi loogista. Hyvinvoivilta näyttävien suurien maatilojen seuduilla ei teitä oltu suljettu. Ehkä niiden isännillä oli sanansa siihen, mitä alueellaan tapahtui. Lisäksi tämä alue on yksi Nicaraguan eko-turismin keskuksia. Ehkä tämäkin vaikutti siihen, että tiet olivat auki.

Ajatuksemme oli ollut yöpyä saksalais-nicargualaisen pariskunnan pyörittämän hotellin pihalla. Muutkin autoilijat olivat nukkuneet siellä ja kiitellet paikkaa kovin netissä. Alue olikin hieno. Kovin vehreää, jonkinlaista suojelualuetta. Epäonni majoitusten suhteen kuitenkin jatkui. Omistajat eivät olleet paikalla ja paikka tyhjillään. Puutarhuri antoi meille avaimen kylpyhuoneeseen, mutta mitään muita palveluita ei hotellilla ollut. Toukokuu on kaiketi turismin suhteen yksi kaikkein hiljaisimmista ajoista täällä, joten kaikki siihen liittyvä käy puoliteholla. Tämä lisäksi yöllä alkoi sataa ja sade jatkui aamullakin. Meidän oli ollut tarkoitus viettää kaksi yötä täälläkin, mutta kuten järven rannalla, päätimme jatkaa matkaa täältäkin jo yhden jälkeen. Mitä majoituksiin tuleen, Nicaraguassa onni ei oikein suosinut meitä.

Siispä jatkoimme taas matkaa. Oli sunnuntai ja tiet kovin rauhallisia. Joitakin tunteja ajettuamme emme olleet törmänneet ainoaankaan tiesulkuun, joten päätimme saman tien ajaa rajalle. Siellä oli rauhallista. Olimme jälleen melkein ainoat asiakkaat ja lähes heti parkkeerattuamme englanninkielentaitoinen poliisi rupesi opastamaan meitä prosessin kanssa. Tällä rajalla uutta oli auton läpivalaisu laitteella, josta rajan henkilökunta vaikutti olevan hyvin ylpeä. Mitään epäilyttävää ei kuulemma löytynyt. Jos mahdollista, Hondurasin puolella oli vielä rauhallisempaa. Maahan tuleminen autolla oli tosin kallista, lupapaperista piti maksaa 42 us-dollaria. Hondurasin 150 kilometrille tuli hintaa. Itse paperityöt hoituivat kuitenkin asiallisesti ja ammattimaisesti. Kokonaisuudessaan verraten miellyttävä rajanylitys, siis. Kaikkiaan koko Nicaragua oli koknaisuudessaan kokemuksena helpompi kuin kuvittelimme. Kaikesta huolimatta oli pieni helpotus päästä maasta pois ja Hondurasiin.

Sellaista tällä kertaa. Juuri nyt lepäilemme El Salvadorin rantapaikassa nimeltä El Cuco (kiitokset paikasta vinkanneelle fb-kommentoijalle). Täällä on lämmin ja kylä on uneliaan rauhallinen. Matka jatkunee huomenna. Ehkä suuntaamme jo seuraavaan maahan Guatemalaan, ehkä olemme El Salvadorissa vielä yhden yön. Riippuu vähän kuinka nopeita ajettavia tiet ovat ja muutenkin siitä, miltä maailma sattuu huomenna näyttämään.

—

Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:

Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä

Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta