Matkapäivä 365, mietteitä Uzbekistanista, jatkosuunnitelmia
Su 18.11.2018 (pvä 365), Buhara (Uzbekistan)
Matkapäivä 365. Tänään olemme olleet reissussa tasan vuoden. Kummallista. Tavallaan aika tuntuu hyvinkin pitkältä, onhan reissuvuoteen mahtunut vaikka minkälaista tapahtumaa, maata ja maanosaa. Toisaalta ei uskoisi, että aikaa on kulunut jo noin paljon. Normielämässä vuosi on kuitenkin aika pitkä aika. Siihen verrattuna matkavuosi tuntuu jopa lyhyeltä. Ehkä suurin juttu joka tässä helposti unohtuu on se, että elämä on jatkunut kotonakin, vaikka olemme olleet vuoden poissa. Sitä on joskus meinaa muistaa, olemmehan ”vain” matkalla. Esimerkiksi puolisen vuotta sitten Etelä-Amerikassa oli vaikea kuvitella, että Suomessa oli loppukevät, valoisaa ja lämmintä. Mielissämme pohjola kun oli ikään kuin jämähtänyt sinne maarraskuiseen pimeyteen ja räntäsateeseen, tilaan johon sen aikanaan jätimme. Mutta niinhän se aina on, aika kuluu riippumatta missä päin palloa on, tai mitä siellä puuhastelee.
Olemme nyt olleet Uzbekistaniin kahdessa historiallisessa kaupungissa, Samarkandissa ja täällä Buharassa. Pohdiskelimme tuossa, että ellei maahantulomme olisi ollut niin hankala ja raskas, olisimme mielipiteemme maasta paljonkin positiivisempi. Ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja yllättävän moni puhuu hyvää englantia. Sitä kuulemma opetetaan nykyään kaikissa kouluissa ja myös moni sitä vielä osaamaton uzbekki haluaa sitä oppia. Ennen ensimmäinen vieras kieli oli Venäjä, mutta tilanne on muuttumassa, meille on kerrottu. Kielikirssit ovat suosiossa.
Turisteihin suhtaudutaan positiivisesti ja maassa vaikuttaisi olevan jonkinlainen positiivinen ja odottava tunnelma. Uzbekistan avautuu pikku hiljaa ja ainakin englantia taitavat ovat optimistisen oloisia. Maan uusi presidentti on kuulemma tehnyt hyviä uudistuksia, joihin sähköinen viisuminhakusovellus (jota mekin käytimme) kuuluu. Useampi länsimaa on myös nykyään tyystin viisumivapaalla listalla. Niin varmaan käy Suomelle ja muille Euroopan maille ennemmin tai myöhemmin. Ounastelen, että niin Uzbekistan kuin Kirgisia ja Kazakstankin ovat tulevaisuudessa paljon nykyisempää suositumpia turismikohteita. Aistin tämän jo sosiaalisessa mediassa, jossa kontakteihini kuuluu monia paljon matkustavia ihmisiä. Mitä maaniset reissaajat edellä, sitä perusturisti perässä. Näin saman kehityksen jokunen vuosi sitten Georgian suhteen. Se taitaa olla nykyään aika suosittu kohde.
Yksi positiivinen (ja epäilemättä myös turisteja houkuttava) juttu Uzbekistanissa on hintataso, joka ei päätä huimaa. Kaksi ihmistä ei meinaa saada tuhlattua millään kahtakymmentä euroa ravintolassa vaikka kuinka söisi ja joisi. Alkupalat, pääruoat, jälkiruoat, viinipullo. Lasku jää silti alle parinkympin. Samarkandissa neljän kilometrin taksimatka maksoi alle euron.
Mutta on tässä rahahommassa ongelmansakin. Maan omissa seteleissä on valtava määrä nollia ja yleisin suuriseteli on hieman yli euron arvoinen. Seteleitä on siis taskussa melkoinen nippu, mutta toisaalta ne hupenevat pienen nimellisarvonsa takia nopeasti. Rahaa on myös hankala saada. Automaatteja on vähän ja ne antavat yleensä vain Yhdysvaltain dollareita. Kumma juttu tämäkin, olemmehan entisessä neuvostomaassa joka on vasta avautumassa maailmaan. Yhtään paikallista rahaa ulkomaisella kortilla automaattia emme ole vielä löytäneet.
Kun taaloja saa jostain nostettua, on ne vaihdettava rahanvaihdossa paikalliseen setelipinkkaan. Sekavaa, hankalaa ja aikaavievää. En tiedä, miksi näin. Kaiketi inflaation vuoksi. Vuosi sitten tähän aikaan maan oma valuutta (sum) on menettänyt arvoaan 30-40 prosenttia. Näin edellisen hotellin respa ainakin väitti. Jos tänne lentää, suosittelisin ottamaan mukaan nipun us-dollareita. Näin ei ainakaan ihan heti joudu kassakriisiin. Minulle ei ole oikein selvinnyt, missä dollareilla voi maksaa. Jotkut paikat ne hyväksyvät, mutta ensisijaisesti täällä kuitenkin käytetään paikallista rahaa. Suuria setelinippuja ei siten voine välttää dollareilla saati sitten luottokorteilla, jotka eivät näytä käyvän oikein missään.
Sulkeutuneen entisen neuvostotasvallan jälkioireet näkyvät rahajuttujen lisäksi ainakin huoltoasemilla. Niitä on paljon, mutta monella ei ole mitään, mitä myydä. Varsinkin diesel on jostain syystä kiven alla. Jouduimme kyselemään ainetta lähes kymmeneltä asemalta, ennen kuin tärppäsi. Tässäkään paikassa varakanisteriamme ei suostuttu täyttämään. Moni paikallinen auto kulkee kaasulla. Metaanin ja propaanin myymiseen on omat huoltoasemansa. En ole nähnyt tällaista polttoainepulaa missään muualla kuin Etiopiassa ja Egyptissä. Ensimmäisessä syy taisi olla yleiselläkin tasolla huonosti toimiva yhteiskunta, joka sekin muuten kärsii reaalisosialismin jälkioireista. Maan systeemi ja talous eivät vieläkään toimi kunnolla. Egypti taasen oli syvässä poliittisessa kriisissä kun yritimme tankkailla siellä, eli uskoisin polttoainepulan olleen siellä enemmän tilapäistä. Jos arvata pitäisi, sijoittaisin Uzbekistanin bensapulan Etiopian kastiin. Systeemi ei vain toimi ja ongelma on itse prosessissa, ei jossain tilapäisessä tekijässä kuten lakossa tai levottomuuksissa tms. Varma tästä en toki ole.
Matka jatkuu taas huomenna. Alkuperäinen ideamme oli ajaa jo Samarkandista suorinta tietä takaisin Kazakstaniin ja jatkaa sitten maan alareunaa sivuten takaisin Venäjälle ohittaen esimerkiksi Baikonurin avaruuskeskuksen. Asiaa tutkittaessa kuitenkin selvisi, että Baikonurissa ei taida paljon näkemistä olla, ainakaan ilman kattavia ennakkovalmisteluja. Kierrokset ovat kalliita ja luvat pitäisi varata kuukausia etukäteen. Aluehan on Venäjän hallinnassa, vaikka Kazakstanissa sijaitseekin.
Siispä päätimme Kazakstanin sijaan jatkaa Uzbekistanissa. Ajamme koko maan halki. Täältä Buharasta ajamme ensin Nukusiin ja sitten Kazakstanin Atirawiin. Sieltä suuntaamme Venäjän kautta Georgiaan ja edelleen Turkkiin. Turkista sitten pääseekin kätevästi takaisin Euroopaan. Googlen kartan mukaan Turkin ja Kreikan väliselle rajalle on matkaa noin 4500 kilometriä. Se ei ole enää kovin pitkä puristus. Olemme ajaneet tällä mantereella hieman yli kymppitonnin. Vladivostokissa korjaamon pihalla nollattu trippimittari pyörähti hiljaittain ympäri takaisin nollaan. Toista kertaa se ei enää taida tällä reissulla sitä tehdä. Ehkä siten olemme jo loppusuoralla. Kovin montaa kuukautta tähän ei enää mene.
—
Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:
Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä
Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta
Taas piti urakoida näitä postauksia Irkutsista lähtien 🙂
Joo mut tosiaan karua maisemaa tuntuu olevan, pois lukien ne lumiset vuoret taustalla jossain vaiheessa. Jännä juttu miten tässä vaiheessa näyttää jo, että ootte jo mekein kotona. Onhan tuossa vielä ajamista mut verrattuna jo ajettuun se on käynti lähikaupassa.
Onkos muuten missään kohtaa (varsinkin nyt lopun häämöttäessä) tullu mieleen vaan jatkaa matkaa? Et jotenkin se kotiin palaaminen ei houkuttaiskaan.
Ihan samalta meistäkin tuntuu. Olisi tosi eksoottista ja jännää seikkailla jossain Uzbekistanin aroilla, mutta kun taustalla on vuoden reissu ympäri pallon niin tämä tuntuu jo melkein kuin kotona olisi. Oikeastaan siksi lopetin tuon blogipostauksen karttaviivankin Kreikan rajalle, sillä kun EU:n rajan ylitämme, on se kuin perillä olisi. Se loppu on sitten eksoottisuusarvoltaan kuin vaikka Tampereelta Helsinkiin ajelisi. Tai tältä meistä tuntuu.
Ja on muuten käynyt mielessä! Juuri tuossa yhden ranskalaispariskunnan kanssa juttelimme, jotta kyllä toinenkin vuosi menisi. Siinä mielessä matkaväsymyst ei vielä paina. Se, mikä viime viikoina tosin on alkanut rasittaa, on tuo sää. Pakumatkailu on aika lailla mukavampaa kun voi välillä istuskella ulkonakin ja vaikka keitellä kahvia tai kokkailla. Se ei oikein tähän vuodenaikaan onnistu. Mutta eiköhän tämä reissu kuitenkin ole parin kuukauden sisällä paketissa. Pallo tulee kierrettyä ja pitää ruveta laskujakin makselemaan.
US dollari taitaa edelleen olla paras matkavaluutta? Onko teillä euroja mukana, kuinka niillä mahtaisi pärjätä?
Oletteko pohtineet minkälaista olisi matkata jos nyt olisi kesä? Siellä lienee hyvin lämmintä, ehkä liiankin, kesällä.
Us-dollarit ovat täällä(kin) ehkä se paras matkavaluutta, mutta eurotkin tunnetaan kyllä oikein hyvin. Meillä ei niitä enää ole (vaihdettiin pois jo E-Amerikassa), mutta kurssi niille kuitenkin aina vaihtopisteissä annetaan. Kurssi vaan on taalaa huonompi, joten se on siten parempi. Toisaalta jos euroalueelta tulisi tänne suoraan, niin en ehkä suotta vaihtaisi taaloja vaan ottaisin mukaan vain nipun euroja.
Kesällä on kuulemma tosi kuuma. Siitä saimmekin kuulla sekä paikallisilta, että täällä kesäaikaan käyneiltä matkalaisilta. Varmaan paras aika olisi alkusyksy ja kenties myös kevät. Turostisesonki kuulemma alkaa joskus maaliskuussa, jolloin säät ovat varmaan aika mukavat.