Päiväntasaajan yli ja Kolumbiaan

Ke 25.4.3018 (pvä 159), Popayan (Kolumbia)

Tilanne Kolumbian rajalla ei ollut kaoottinen kuten aiemmin pelkäsin, mutta kauan siellä meni. Olimme laiskoja ja emme sitten kuitenkaan ajaneet rajalle aamuyön rauhallisina tunteina kuten ehkä viisasta olisi ollut, vaan nukuimme sen sijaan edeltävän yön pohjoisen Ecuadorin maaseudulla autossa. Hyvin nukutti. Sitten söimme aamupalaa ja lähdimme lopulta rajalle, jossa olimme kymmeneltä aamupäivällä. Laitoimme auton parkkiin ja aloimme jonottaa. Emme olleet ainoita rajaa ylittäviä. Koko raja-alue oli täynnä Kolumbiasta Ecuadoriin tulossa olevia venezuelalaisia. Paljon matkalaukkuja ja kantamuksia. Lapsiperheitä, aikuisten muodostamia ryhmiä. Vanhaa väkeä oli vähemmän. Työikäinen kynnelle kykenevä väestö näemmä jättää epäonnistuneen vasemmistopolitiikan kriisiin ajaman Venzuelan. Porukkaa oli satamäärin. Tilanne on silti kuulemma rauhoittumaan päin. Aiemmin väkeä oli tuhansittain ja rajan ylittämiseen saattoi mennä vuorokausikin.

Juuri kukaan ei ollut menossa samaan suuntaan kuin me. Kaikki venezuelalaiset halusivat etelään. Me taasen halusimme pohjoiseen. Meidän kannaltamme ongelma kuitenkin oli, että sekä maahan tulijat että sieltä lähtevät seisoivat molempien maiden raja-asemilla samoissa jonoissa. Mikäli Ecuadorista poistujille ja Kolumbiaan haluaville olisi ollut oma rakennus kuten aikanaan Ecuadoriin saapuessamme, ei tälläkään rajalla olisi kauaa nokka tuhissut. Nyt koko prosessiin meni lopulta viisi ja puoli tuntia. Pääosa tästä ajasta meni Kolumbian passintarkastustiskille pääsyä odotellessa. Siinä jonossa taisimme seistä lähes neljä tuntia. Ecuadorista poistumiseen meni hieman yli tunti ja Kolumbian tulli kirjoitti meille auton paperia hieman yli puoli tuntia.

Mitenkään sekavaa tai rauhatonta rajalla ei kuitenkaan ihmispaljoudesta huolimatta ollut. Jonoissa seisoskeltiin hyvässä hengessä, lähinnä tylsistyneinä, sekä pakolaiset että me harvat turistit. Emme nimittäin olleet aivan ainoita. Takanamme jonotti esimerkiksi reppuselkäinen ranskalaispariskunta. Monessa porukassa yksi piti vuorollaan paikkaa jonossa ja muut istuskelivat tai hengailivat jossain muualla. Kiire ei ollut kellään, sillä Kolumbian passintarkastus toimi kovin hitaasti ja kunkin vuoro tulisi kun se tulisi. Mekin koitimme hyödyntää aikaa jotenkin. Sain ostettua autolle liikennevakuutuksen yhdestä raja-alueen kopista. Kuukausi maksoi 26 us-dolaria. Jasmin kävi ostamassa lounasta. Pääosin jonotus oli kuitenkin puuduttavan tylsää. Mitään ongelmia ja ihmeellisyyksiä rajan ylityksessä ei kuitenkaan ollut. Jos suuret ihmismäärät unohtaa, oli prosessi selkeä ja samanlainen kuin aiemmillakin ylitämillämme Etelä-Amerikan rajoilla. Olimme lopulta Kolumbiassa puoli neljältä iltapäivällä.

Tiet täällä näyttävät olevan hyvässä kunnossa, mutta ainakin tähän asti ne ovat olleet Ecuadorin tapaan aika hitaita ajettavia. Valtava määrä mutkittelua ja kolmeakymppiä ajavia rekkoja. Rekkanupit ovat muuten kaikki Yhdysvaltalaista alkuperää, klassisia jenkkirekkoja. Ecuadorissa oli sama juttu. Eurooppalaistyylisiä vetoautoja ei juuri näkynyt. Peru oli raskaan kaluston suhteen jonkinlaista murrosaluetta, kun taas maat siitä etelään suosivat eurooppalaista kalustoa. Ehkä tämäkin kertoo omalla pienellä tavallaan jotain maiden yleisestä hengestä ja siitä, kuinka lähestymme henkisesti Pohjois-Amerikkaa. Gallonat ja dollarithan kuvaan jo ilmestyivät, oikeastaan samaa tahtia jenkkirekkojen kanssa.

Jos Ecuador oli vehreä, on Kolumbia sitä myös. Mikäli se on mahdollista, on täällä kenties vielä vihreämpää kuin eteläisessä naapurissa. Kolumbiaan tulltuamme kasvillisuus on muuttunut viidakkomaisemmaksi kuin mitä se Quitosta lähtömme jälkeen oli. Palmuja on enemmän. Tämä johtunee siitä, että emme ole enää yhtä korkealla kuin aiemmin. Hieman lämpimämpääkin täällä on. Tässäkin mielessä tuntuu siltä, että siirrymme pikku hiljaa Andeilta ja vuoristomaailmasta kohti Meksikonlahtea ja viidakkoista, kuumaa sekä kosteaa Keski-Amerikkaa, sillä sellainen se ainakin kuvitelmissani on. Maailmasta toiseen. Ihan kuin aurinkokin paistaisi täällä jotenkin eri tavalla kuin etelämmässä ja korkeammalla.

Niin, ja ylitimmehän päiväntasaajankin. Olimme ensin ajaa ohi, mutta onneksi Jasmin hoksasi muistomerkin viime hetkellä.Tasaajan kohdalle Ecudoriin, noin sata kilometriä Kolumbian rajasta etelään, on pystytetty torni joka toimii valtaisana aurinkokellona. Maksoimme kaksi dollaria naamaa kohden ja pääsimme ihmettelemään tolppaa, jonka toiminta jäi tosin auringon puuttuessa omin silmin varmentamatta. Tungosta monumentilla ei ollut. Olimme ainoat vieraat. Nuorehko kellolla päivystänyt kaveri piti meille englanniksi lyhyen ja yllättävän hyvän esitelmän kertoen kellon toiminnasta ja järjestöstä, joka sen oli pystyttänyt. Yksi järjestön asettamista tavoittesta on lobata maailmankarttojen kääntämistä siten, että ylhäällä olisi pohjoisen sijasta itä. Päiväntasaaja jakaisi tässä mallissa maailman pystysuunnassa keskeltä kahtia. Tämä kuulemma antaisi maailmasta tasapuolisemman kuvan, sillä kukaan ei olisi alhaalla, kukaan ylhäällä. Mielenkiintoista. En tiennyt, että tällaisistakin alemmuuskomplekseista tällä pallolla kärsitään. Vaikka onhan se loogista, sillä maailmanpolitiikka taitaa olla hyvin pohjoispuoliskokeskeistä.

Oli miten oli, nyt olemme taas hyvän matkaa sillä kotoisella ylemmällä pallon puoliskolla. Satoja kilometrejä jo, kohta puolentuhatta. Ja matka jatkuu, yhä kohti pohjoista.

—

Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:

Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä

Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta