Pitkä lyhyt matka Bogotaan, Kolumbia liikenteestä, rengasrikoista ja kummallisista yöpaikkavalinnoista
La 28.4.2018 (pvä 162), Bogota (Kolumbia)
Tänään oli pitkä päivä. Kilometrejä ei kertynyt kuin kolmisen sataa, mutta matkaan meni yli kymmenen tuntia. Muutaman päivän Kolumbian kahvialueeksi kutsutulla vihreän vuoristoisella mutta sateisella seudulla vietettyämme päätimme lopulta, että ehkä ei olisi haitaksi nähdä edes yksi Kolumbian suurista kaupungeista, ja se voisi olla vaikka maan pääkaupunki Bogota. Siispä ajoimme tänne. Kolumbian rannikollekaan meillä ei ole varsinainen kiire, sillä laivausjärjestelyt Panamaan ovat vielä pahasti kesken. Jonkinlainen kontakti laivausfirmoihin on jo saatu, mutta lopullisia tarjouksia, aikatauluja ja ohjeita odotetaan yhä. Toivoakseni saamme lisätietoja ensi viikon alussa. Vaikka matka Etelä-Amerikasta Väli-Amerikaan ei ole pitkä, joudumme hyvin todennäköisesti joka tapauksessa odottelemaan auton siirtymistä meren yli jossain. Ennen kuin tiedämme tarkat laivausaikataulut, voimme halutessamme tehdä matkaan jokusen mutkankin.
Kolumbiassa ajaminen on ollut hidasta ja raskasta mutkaisten ja mäkisten teiden vuoksi. Tiet sinänsä ovat olleet yleensä hyvässä kunnossa, mutta niillä on paljon liikennettä. Varsinkin rekat ovat varsinainen riesa ja niitä tämänpäiväiselläkin matkallamme riitti. Raskas kalusto ryömii 20 – 30 kilometrin tuntivauhdilla sekä ylä- että alamäissä. Serpentiinitiellä ohittaminen on hankalaa, eikä siitä suurta hyötyä muutenkaan ollut. Kun yhden rekan ohi pääsee, on edessä pian taas uusi. Joskus jonon vauhti hidastui jyrkkien mäkien neulansilmämutkissa lähes nollaan ja on pakko pysähtyä. Tämä on kiusallista korkealla (kävimme taas yli kolmessa kilometrissä), sillä auton tehot eivät meinaa riittää mäkilähdöissä. Käsijarru on kovassa käytössä ja kaasua pitää polkea toissaan. Kaikki on hyvin niin kauan kun pientäkin liikettä on, mutta pysähtyminen ja uudelleen liikkeelle lähtemine on stressaavaa jos moottori ei meinaa millään vetää ja auto meinaa valua käsijarrusta huolimatta taaksepäin.
Välillä matkantekoa ovat hidastaneet myös tietyöpätkät, joiden kohdalla on usein auki vain yksi kaista. Näissä kohdissa odotellaan kunnes tie on selvä ja stopilla päivystäjä liikenteenohjaaja antaa jonolle luvan jatkaa matkaa. Tienpitoon ja korjauksiin tarvitaan kai rahaa, sillä tietullejakin täällä joutuu maksamaan aika tiheään, eikä vain moottoriteillä vaan myös tavallisen oloisilla maanteillä. Yleensä ne ovat olleet suuruudeltaan kolmisen euroa. Ajopäivinä tulleihin voi mennä parikymmentäkin euroa. Ecuadorissa ajeleminen oli halvempaa. Sielläkin tulleja oli taajaan, mutta maksu aina vain yhden dollarin.
Ohituslaistojakin teillä aika ajoin on, mutta jostain syystä monet rekkakuskit siirtyvät välittömästi vasemmalle kaistalle tällaisen tilaisuuden saadessaan ja vähät välittävät nopeampien tienkäyttäjien halusta päästä heistä ohi. En oikein ymmärrä mistä tämä johtuu, mutta moinen alkoi jo Ecuadorissa. Ehkä vasemmalla kaistalta jyrkkien mutkien ajaminen on pitkällä puoliperävaunurekalla helpompaa. Tai kenties ohituskaistan asfaltti on parempaa. Joka tapauksessa eurooppalaisesta autoilijasta moinen käytös tuntuu kovin röyhkeältä. Lisäksi liikenteestä tulee sekavaa ja rauhatonta. Rekat on ohitettava sieltä, missä tilaa on. Monesti Kolumbian mäkiteillä ajaminen muistuttaakin pujottelua.
Moottoritien tapaista väylääkin pääsimme onneksi tänään ajamaan. Tämä osuus oli ilmeisesti paljon vuoristotietä matalammalla, sillä iltapäivällä oli paahtava helle. Ehkä tästäkin johtuen jouduimme taas renkaanvaihtopuuhiin. Se sujuukin jo rutiinilla. Ihmettelyä, taivastelua tai edes montaa sanaa ei tarvita. Tilanteen todettuamme minä kaivoin tunkin esiin ja aloin irroitella rikkinäisen renkaan pultteja. Jasmin vei varoituskolmion auton taakse ja rupesi kaivamaan vararengasta esiin auton alta, takarenkaiden välistä. Tätähän on harjoiteltu jo muutamaan otteeseen, joten koko hommaan ei enää mene juuri varttia pidempään.
Kaikki kävi tällä kertaa seuraavasti: Moottoritietä lähes satasta ajaessamme auto rupesi tärisemään kummasti. Yksi renkaista oli tyhjä. Kun sain auton pysäytettyä tien pientareelle, oli rengas jo korjauskelvottomassa kunnossa. Sivu oli halki. Samalla tavallahan meille kävi Chilen valtateillä. Kun rengasrikon vihdoin tajuaa ja auton saa seisahtumaan, on kova vauhti jo tuhonnut kumin. Chilessä molemmat eturenkaat vaihdettiin uusiin, mutta taakse jäivät vielä alkuperäiset Nokian renkaiden talvirenkaat. Nyt puhjennut oli toinen niistä. Ne eivät varmaankaan ole paras valinta näihin lämpötilaolosuhteisiin. Nyt lienee aika vaihtaa takarenkaatkin kesäversioihin. Ehkä parempi näin, vaikka tavallaan mieluummin olisin ajanut alkuperäisillä aina Yhdysvaltoihin asti, ja ostanut sieltä tilalle uudet myös talviolosuhteisiinkin sopivat kumit. Eihän sitä tiedä mihin olosuhteisiin tässä vielä syksymmällä joudutaan. Marraskuisessa Euroopassakin talvirenkaat olivat must. Mutta täällä ja koko tulevan kesän kesärenkaat ovat varmasti paremmat ja kestävämmät ja sopivammat. Eivätkä ne onneksi hirveitä maksakaan, koko kun on verraten yleinen. Chilessä kahden renkaan vaihtaminen kaikkine töineen taisi kustantaa alle sata euroa.
Sananen vielä tuosta artikkelikuvasta. Se on ensimmäiseltä aamultamme Kolumbiassa ja siihen liittyy tarina. Rajalla oli mennyt pitkään ja lopulta yhdeksään illalla ajettuamme laitoimme auton parkkiin huoltoaseman mielestämme rauhallisimpaan nurkkaan. Tässä nimenomaisessa nurkassa oli vesihana ja se jäi nyt automme taakse. Emme kuitenkaan miettineet asiaa sen enempää ja kävimme nukkumaan. Heräsimme seitsemältä vilkkaaseen keskusteluun ja kolinaan. Auton ympärillä kävi kova kuhina. Olimme keskellä autopesulaa, jonka ainoa vesipiste oli tuo automme taakse jäänyt hana. Siitä pesijät (ilmeisesti perheyritys) kävivät täyttämässä ämpärinsä pestessään kaikkialle ympärillemme parkkeerattuja takseja. Pesijät eivät kuitenkaan häirinneet meitä mitenkään, eivätkä edes vaikuttaneet ärtyneiltä, vaikka varmasti automme häiritsi heidän liiketoimintaansa. Pisteet ja kiitokset heille siitä. Ihan virallista ei heidänkään bisneksensä tosin tainnut olla, sillä ainkaan Esson henkilökuntaa he eivät olleet. Täytyy jatkossa katsella tarkemmin mihin yöksi pysähtyy. Ja suhatutua vesihanoihin varauksella.
—
Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:
Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä
Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta
”Rajalla oli mennyt pitkään ja lopulta yhdeksään illalla ajettuamme laitoimme auton parkkiin huoltoaseman mielestämme rauhallisimpaan nurkkaan. Tässä nimenomaisessa nurkassa oli vesihana ja se jäi nyt automme taakse. Emme kuitenkaan miettineet asiaa sen enempää ja kävimme nukkumaan. Heräsimme seitsemältä vilkkaaseen keskusteluun ja kolinaan. Auton ympärillä kävi kova kuhina. Olimme keskellä autopesulaa, jonka ainoa vesipiste oli tuo automme taakse jäänyt hana. ”
Noita sattuu.. Itse kurvailin joskus taannoin Baltiassa, matkalla kotia päin ja olisko ollut jossakin päin Liettuan maaseutua kun ilta pimeni kesken matkanteon niin nopeasti ja yllättäen että aika väsyneenä päätin turvallisuussyistä pysäyttää auton sopivaksi katsomaani rauhalliseen paikkaan ja ottaa unta palloon.. Ajattelin että parempi niinkin kuin että nukahtaa rattiin. No.. Aamu valjettua huomasin että rauhallisen paikan sijaan olimme jonkun pienen meijerin pihassa. Ehkä vähän jonkun rekan kääntöpaikan edessä. Työntekijät siinä sitten pällisteli ihmeissään auton ikkunoista että mitäs tämä auto tässä tekee ja tietenkin yllättyi kun minä nousin ulos happea haukkaamaan ja venyttelemään.. Vähä noloa mutta sinänsä aika hauska ja mieleenpainuva tapahtuma. Vastaavat kommellukset jäävät mukavasti mieleen..
”Ennen kuin tiedämme tarkat laivausaikataulut, voimme halutessamme tehdä matkaan jokusen mutkankin.”
Jos aikaa on niin luulisi että se Venetzuela olisi myös ihan must nähdä nyt kun niillä seuduilla ajelette.. Kaunis maa sekin ja siellä asuu tiemmä maailman kauneimmat naiset. En tiedä ovatko sentään suomalaisnaisia kauniimpia mutta siellähän sekin selviäisi. BTW. Ei se tuo kuvan soma pikkumirri sentään lähtenyt Jasminin seuraksi teidän matkaan?
https://www.instagram.com/p/BiE8dF1hTaR/
Tuttu tuo tunne tuo, jota kuvasit aamulla tunteneesi Liettuassa. Se herääminen ja eritoten autosta kömpiminen sekä liikkeelle lähtö oli vähän kiusallista tuolla huoltoasemallakin. Mutta onneksi kovin ystävällisiä olivat autonpesijät. Siinä lähinnä vain naureskeltiin kun siirsivät noita takseja pois altamme jotta pääsimme jatkamaan matkaa. Varmaan meitäkin oli kurkittu ikkunasta ennen kuin edes heräsimme.
Venezuela olisi varmaan jees, mutta sinne ei ole nyt oikein asiaa. Maa on kaaoksessa ja siellä nähdään jopa nälkää. Rajakin on ollut välillä kiinni. Joku italialainen motoristi oli hiljattain tapettukin siellä. Turistit kai matkustavat siellä henkensä kaupalla nykyään. Maan asukkaat ovat sen verran epätoivoisia. Jännä sinänsä, että ei tarvitse mennä montaa vuotta taaksepäin, niin Kolumbian ja Venezuelan tilanne oli ihan toisin päin. Tänne ei voinut tulla, mutta Venezuelassa oli turvallista, ystävällistä ja mukavaa.
Niin ja kissa, se olikin! Meitä oli varoitettu, että jonkun autoilijan mukaan eläin oli päässyt livahtamaan. He olivat joutuneet palaamaan leirintäalueelle palauttamaan sen. Kissa oli kyllä etevä livahtamaan autoon sisälle. Ensimmäisenä yönämme se oli aamulla sisällä autossa, emmekä oikein tienneet miten se oli sinne päässyt. Olimme siis hyvin tarkkoja, että nostimme sen pois autosta kun lähdimme ja että se lähti eri suuntaan. Silti tunnin ajettuamme olimme varmoja, että kuulime autosta naukumista. Otus oli kova ääntelemään. Tutkimme paikat, mutta mitään ei löytynyt. Ties mitä hallusinaatiota naukuminen sitten olikaan, tai jostain syystä se tulia utoradiosta. Mystistä.
Aikas valtavan kokoinen kaupunki se on tuo Bokotakin.. Siellä kanssa varmaan riittää ihmeteltävää.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Bogot%C3%A1
”Bogotá sijaitsee yli 2,6 kilometrin korkeudessa Cordillera Orientalin alueella Andeilla. Kaupunki on kahden yli 3 200 metriä korkean vuoren, nimeltään Guadalupe ja Monserrate, välissä.”
Se on sen verran korkeallakin että ilma on mukavan vilpoinen (ollakseen lähellä päiväntasaajaa).. Korkeuden huomaa varmaan hengittämisessä. Huonompikuntoisen ei ainakaan varmaan tee mieli lähteä kovin pitkälle kuntoilemaan?
Tämä on tosiaan aika suuri kaupunki. Itsensä saa käveltyä väsyksiin, kuten olemme täällä tehneetkin. Ehkä ohut ilmakin siihen vähän vaikuttaa, mutta enemmän ehkä etäisyydet kuitenkin. Ja toisaalta taidamme olla jo jossain määrin opeutuneita vähähappisuuteen.
Bogotassa on muuten yllättävän siistiä ja sanoisinko eurooppalaista. Tämä oli ainakin minulle jonkinasteinen yllätys.
Tulevien rengasrikkojen varalle: