Sardinia – ensivaikutelmia

Torre del Pozzo, Sardinian saari, Italia

Päivät 12, 13 ja 14

Laivamatka Korsikalta Sardinialle kesti tosiaan vain sen luvatun tunnin. Laiva oli aika pieni, muttei kuitenkaan mikään lossi sentään. Autokansi oli umpinainen ja sisätiloissa oli nuhjuista kahvilaa ja oleskelutilaa. Alkumatkasta oli merenkäyntiä ja keikutti. Laivalla kävellessä piti koko ajan ottaa tukea jostain. Lähempänä Sardiniaa aallokko rauhoittui ja kyyti tasaantui.

Korsikalle tullessamme mainitsin, että laivaan pääsy Italiassa ei ollut ihan yhtä järjestäytynyttä kuin Suomenlahdella tai matkalla Tukholmaan. Niin oli nytkin. Lauttasatama oli Bonifacio-nimisen kaupungin äärimmäisessä kärjessä, jossa ei ollut oikein tilaa pienelle satama-alueelle jonottaville ajoneuvoille. Kaupungin rannat ovat nimittäin merestä nousevaa pystysuoraa korkeaa kalliota, johon tiet on koverrettu. Mitään tarkastuskoppeja ja puomeja ei tälläkään kertaa satamassa ollut. Liput kännykän ruudulta taisi silti katsoa neljä eri ihmistä. He kuljeskelivat satama-alueella huomioliiveissä. Meininki oli kuitenkin rentoa ja kaikki sujui hyvässä hengessä. Ja tuloksethan ne lopulta merkitsevät: pääsimme saarelta toiselle ja laivan aikataulukin piti. Maailmaan mahtuu monenlaista tyyliä päästä samaan lopputulokseen.

Viimeksi kirjoitin leirintäalueiden automatkalaisista ja heidän kalustostaan. Silloin mainitsematta jäivät matkamotoristit, joita näkyi Korsikan liikenteessä, mutta leirintäalueilla on aika harvoin. He vissiin yöpyvät jossain muualla. Sardinian laivalla autokannen molemmat reunat olivat kuitenkin täynnä matkamoottoripyöriä. Niitä oli kymmeniä ja kymmeniä. Useimmat pyöristä olivat saksalaisia ja kuskinsa yleisesti ottaen vanhempaa porukkaa. Suosittuja moottoripyöräsaaria ovat nämä.

Saavuimme Sardinian pohjoisosaan kuuden jälkeen illalla. Kävimme ensin kaupassa ostamassa eväitä ja jatkoimme sitten heti kohti etelää, etsimään yöpaikkaa saaren maaseudulta. Sellainen löytyikin tunnin ajelun jälkeen (artikkelikuva). Hiekkaparkkipaikka jonkinlaisen maaseutukävelyreitin alkupäässä oli rauhallinen. Läheisellä tiellä ei kulkenut koko yön aikana kuin muutama auto. Taloja tai asutusta ei näkynyt missään. Hyvä yöpymäpaikka.

Ensivaikutelma Sardiniasta oli jossain määrin yllättävä. Saari vaikutti jotenkin rauhallisemmalta kuin pohjoinen naapurinsa. Ikään kuin vähemmän aggressiiviselta. Korsikan vuorenhuiput olivat teräviä, teiden mutkat jyrkkiä ja äkkinäisiä, väritkin monesti tummia. Sardinian kukkulat taas nousivat ja laskivat maltillisesti. Tiet mutkittelivat loivemmin ja sulavammin. Värimaailma oli vihreää ja vaalean ruskeaa, puut matalahkoja ja latvastaan laajoja ja leveitä. Meille molemmille tuli jotenkin mieleen eteläinen pallonpuolisko, Australia tai Etelä-Afrikka. Kummaa, miten tällaista maastoa löytyy Euroopastakin.

Sardinian saarella asuu yli 1,6 miljoonaa ihmistä. Olemme tässä ihmetelleet, missä ne kaikki ovat. Ainakin näinä kahtena ensimmäisinä päivinämme saarella porukkaa on näkynyt harvinaisen vähän. Olemme ajaneet läpi muutamasta pikkukaupungistakin, jossa ei ole näkynyt ristin sielua. Asumattomilta ne eivät kuitenkaan näytä. Kaikki on siistiä ja paikat kunnossa. Merkillistä. Ehkä saaren eteläosassa on enemmän säpinää, onhan Sardinian pääkaupunkikin siellä.

Vertailun vuoksi, Korsikalla muuten asuu vain alle neljäsataatuhatta asukasta. Se on myös pinta-alaltaan melkein kolme kertaa pienempi kuin Sardinia. Tämä oli minulle yllätys, sillä saaret eivät näytä kartalla niin eri kokoisilta. Ehkä ne yli puolitoistamiljoonaa sardinialaista siten tänne mahtuvat, vaikka heitä ei ole juuri vielä näkynyt.

Nyt olemme puskaparkin sijaan leirintäalueella, saaren länsirannikolla. Melkoinen kompleksi tämä. Lomakylä, jossa on kaupat ja baarit ja rannat, monenmoista mökkiä ja vuokratelttaa. Sisäänkirjautuminen vei puoli tuntia ja sääntöjä on paljon. Voin vain kuvitella, millainen hulina täällä on kesällä. Nyt on onneksi vielä aika rauhallista. Jatkamme tästä kohta kohti Sardinian eteläosia.