Dempster Highway – 880 kilometriä soratietä, mutaa ja rengasrikkoja

La 11.8.2018 (pvä 267), Inuvik (Kanada)
Alun perin emme olleet edes aikeissa tulla tänne. Meidän piti mennä Deadhorseen Alaskassa, eikä suinkaan Kanadan pohjoisimpaan kolkkaan. Alaskan paikkaa kun pidetään yleensä Panamericana-reitin pitkän version päätepisteenä. Sitä pidemmälle pohjoiseen ei maanteitse Alaskassa pääse. Mutta kuinkas sitten kävikään. Kun risteys tuli eteläisemmässä Kanadassa joitakin päiviä siten kohdalle, emme voineet vastustaa kiusausta. Kun tänne asti olimme kuitenkin selvinneet, oli pohjoiseen vievälle tielle pakko kääntyä. Tähän ei kovin pitkää keskustelua Nissanissa tarvittu. Lähes tuhannen kilometrin edestakaisin ajamisessa suuntaansa ei liene paljon järkeä, mutta liekö sitä sinänsä koko tässä reissussa. Kaikki on suhteellista.
Tämä mainittu reitti kulkee nimellä Dempsterin valtatie ja on jatkeineen 880 kilometriä pitkä. Se on kokonaan sorapintainen ja johtaa Kanadan pohjoisimpiin kolkkiin aina Jäämeren rannalle. Tuo pohjoinen jatke on noin puolitoista sataa kilometriä pitkä ja se on juttuna uusi. Se avattiin vasta hiljattain. Uudelta se näyttikin, sillä kaikki sillat ja siltarummut olivat vastarakennetun näköisiä. Ennen tämän osuuden avaamista Jäämeren rantaan ei Kanadassa päässyt autoillen. Nyt sinne pääsee, ja sen takia tämä reitti on tällä hetkellä jonkinlainen villitys seikkailuhenkisissä autoilupiireissä. Monin paikoin pääosa tien liikenteestä onkin ollut muita matkailuautoilijoita, karavaanareita tai jopa selvästi tavallisilla vuokra-autoillakin liikkuvia turisteja. Jokunen moottoripyöräilijäkin vastaan on tullut, vaikka monin paikoin tie on aika irtonaista soraa ja varmasti aika kamala kahdella pyörällä ajettava.
Olemme nyt siis käyneet kääntymässä aina sen tienjatkeen päässä asti. Paikan nimi on Tuktoyatuk. Jäämeren rannalla oli parkkipaikka, jossa nukimme yön. Tie päättyi sinne. Pidemmälle pohjoiseen ei päässyt. Reitin suosiosta kertonee se, ettemme suinkaan olleet paikan ainoita yöpyjiä. Eri näköisiä asuntoautoja oli lähes kymmenkunta ja muutama uskalias oli pystyttänyt paikalle jopa teltan. Nostan näille seikkalijoille hattua, sillä Jäämeren tuuli oli todella navakka ja jossain vaiheessa yötä jäätävä vesisadekin ilmaantui matkailijoita piristämään. Olemme jo pitkällä napapiirin pohjoispuolella, joten täällä ei muuten ole oikein pimeää ikinä vielä näin elokuussakaan. Yhdentoista aikaan illalla ei yöstä ollut vielä tietoakaan.
Selvisimme tien päähän yllättävän vähin vahingoin, mutta jostain merkillisestä syystä auton toinen takarengas tyhjeni juuri tuolla viimeisellä parkkipaikalla pyöriessämme. Perjantaiaamupäivän kunniaksi rengasta piti siis ruveta vaihtamaan, tuulessa ja vesisateessa. Pitkin matkaa on sadellut ja tie on ollut melkoista rapakkoa. Auton takaosa on puolen senttiä paksun kuivuneen mutakerroksen peitossa. Vararengas on auton alla, joten se oli melkoisessa kunnossa. Tyhjä rengas oli myös yltä päältä mudassa, kuten pian oli myös renkaan vaihtaja. Vararengas saatiin kuitenkin alle ja matka pääsi jatkumaan. Parkkipaikalta lähtiessämme auto kuitenkin liikkui jotenkin tahmeasti. Käsijarru oli jumittunut puoliksi päälle. Senkin mekanismit lienevät täynnä rapaa. Jarru toipui lopulta ajamalla (tällä kertaa tien monista kuopista taisi olla hyötyä), mutta sitäkin lienee syytä tutkia tarkemmin ellei kunnon alustapesu korjaa jumia.
Nyt olemme Inuvikin kylässä, joka on koko tämän alueen suurin asutuskeskus ja myös Dempsterin virallinen päätepiste. Nilkutimme parin tunnin matkan tänne vararenkaalla ja rupesimme etsimään kumikorjaamoa. Turisti-info neuvoi meille paikan ja menimme sinne. Lähes parimetrinen möreä-ääninen inuiitti katsoi rengastamme ja päätti ottii kumin irti. Sen tehtyään hän julisti, että rengas on korjauskelvoton eikä hän suostu tekemään sille mitään. Liian vaarallista. Se voisi räjähtää. Löytysikö vanteelle käytettyä kumia, kysyin. Heppu penkoi varastojaan ja imoitti lopulta, että ei löydy. Yksi olisi, mutta ainoastaan tuumakoko täsmäsi. Muuten kumi oli halkaisijaltaan pari senttiä oikeaa rengasta suurempi. Ratkaisu ei tuntunut parhaalta mahdolliselta. Saimme ohjeet paikkakunnan toiseen kumikorjaamoon ja vanteemme takaisin. Lähdimme siis sinne.
Paikalle päästyämme kello oli kuitenkin jo yli viisi ja hallin ovi oli lukossa. Paikka oli suljettu. Tässä vaiheessa päätimme yöpyä kylässä ja yrittää huomenna uudelleen. Takaisin ihmisten ilmoille päästäksemme meidän on ajettava noin 750 kilometriä. Tähän urakkaan emme uskalla ryhtyä ilman vararengasta. Nythän sellaista ei ole. Toivottavasti asia selviää huomenna. Yksi korjaamomies ehti jo ehdotella, että uusi kumi on lennätettävä tänne vajaan tuhannen kilometrin päästä Whitehorsesta. Moiseen operaatioon ei oikein jaksaisi ryhtyä. Täällä kun ei oikein viitsisi oikein odotella syyttä suotta. Autossa asuminen on melkoista kärvistelyä kun ulkolämpötila ei ylitä ikinä +10 astetta. Hotelliasuminen (kuten kaikki muukin täällä) on taas aika kallista. Kaikkein halvinkin majapaikka maksaa yli 100 euroa yöltä. Jos muuta vaitoehtoa ei löydy, täytynee se pari senttiä suurempi rengas käydä huomenissa ostamassa ensimmäisen paikan haalarikorstolta.
Tämän maailmankolkan asutuskeskuksista on todettava, etteivät ne ole maailman viihtyisimpiä paikkoja. Artikkelikuva on rengaspajalta. Talot ovat monesti parakkimaisia mökkejä ja jos kadulla joku kulkee, niin huppu on tiukasti päässä ja naama irvessä, onhan tuuli aika viiltävä. Usein on sateista ja pilvistä. Selvä enemmistö porukasta on alueen alkuperäisasukkaita.
Jäämeren rannalla oli varsinaisen kylän lisäksi muutama suurehko parakkialue, jotka liittyivät ilmeisesti kaasuteollisuuteen. Jonkinlainen suuri tutka-asemakin siellä oli. Muualta tulleiden työntekijöiden asutusta olivat parakit, kaiketi. Vaikka nämä asumukset olivat verraten hyväkuntoisia, monen ikkunat oli silti peitetty vanerilla. Ihmettelin asiaa aikani kunnes tajusin: ympärivuorokautinen valo tekee nukkumisesta kesällä hankalaa, joten asuinhuoneissa on helpompi levyttää koko ikkuna umpeen. Yhden pysähdyspaikkamme alune perin meksikolainen työntekijä meille tästä kesän valoisuudesta jo valttikin. Talvella taas on säkkipimeää ja levytetty ikkuna on varmaan hieman lämpimämpi kuin levytön. Inuvikin vuoden keskilämpötila on -9,3 C. Ikkunoista ei siis ole asuintiloissa kuin haittaa. Tämäkin kertonee omaa tarinaansa siitä, millaisia seutuja nämä ovat, ainakin muualta tulleellen alueen asukkaalle. Ehkei siten ole ihme, että alueen kylät ovat jättäneet meidät vähän lannistaviin tunnelmiin ja matkaa on yleensä jatkanut mielellään, vaikka tapaamamme ihmiset hyvin ystävällisiä ovat olleetkin.
Entäpä se Alaskan pohjoisin tie, Dalton Highway? Se, jollle meidän piti alun perin mennä. Täytyy katsoa mikä tilanne on, jahka selviämme täältä pois ja josko auto on vielä siinä vaiheessa yhtenä kappaleena. Toisaalta olisi hienoa tutkia molemmat Pohjois-Amerikan pohjoisimmat tiet, mutta sitten taas toisaalta ei tämä viime päivien reissu pelkkää herkkua ole ollut. Aikaa meillä kuitenkin periaatteessa olisi myös tuohon Alaskan reittiin, joten täytyy pohtia asiaa kun se kohdalle tulee. Selviämme varmaankin pois Kanadasta ja Alaskaan ensi viikon alkupäivinä.


—
Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:
Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä
Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta
Tuota tarkoitin
,https://edition.cnn.com/2018/08/12/us/alaska-earthquake/index.html
Kappas, tämä uutinen onkin mennyt meiltä tyystin ohi. Eipä tässä tosin ole viime aikaoina hirveästi uutisia mistään kuultukaan.
Miltäs se Jäämeren vesi näytti? Oliko se puhtaan kirkasta vai likasen rapaista?
Kai te sentään kävitte siellä meressä pulahtamassa kun kerran noin pitkän matkan sinne ajoitte?
Pakko tunnustaa, että Jäämeren ranta oli jonkinlainen antikliimaksi. Tuuli ja satoi , oli kylmä , ja sitten se rengaskin vielä tyhjeni. Kovin mutaiselta se vesikin n’äytti ja ranta oli isoista lohkareista koostuvaa louhikkoa..
Jos hienoa Jäämerta haluaa muuten nähdä, niin suosittelen Norjan Pykeijaa. Siellä oli ranta kuin jossain Kaakkois-Aasiassa konsanaan. Ainut vaan, että valkealla hiekalla vaelteli poroja. Oletko sattunut käymään?