Kazakstanin aroille ja Astanaan

Kazakstanin aroille ja Astanaan

 

Pe 2.11.2018 (pvä 349), Astana (Kazakstan)

Ylitimme Venäjän ja Kazakstanin välisen rajan eilen iltapäivällä. Raja-asema oli hyvin hiljainen ja kaikki kävi loppujen lopuksi kovin helposti. Koko prosessiin meni alle tunti. Meidän lisäksemme rajaa ylitti samaan aikaan vain yksi henkilöauto. Venäjän puolella ainut kunnolla englantia taitanut nuori rajamies oli utelias ja kyseli, miksi viisumimme on myönnetty kulttuurisuhteiden perusteella. Totesin, jotta vaikka turisteja olemmekin, niin tokihan meitä Venäjän kulttuurikin kiinnostaa. Oikea syyhän kaiketi on, että näin laajaa ja pitkää viisumia ei saa, jos matkan syyksi ilmoittaa vain turismin. Vaan mitäpä tuosta, sillä kysymyksensä loppuivat lyhyeen kun passintarkastusrakennuksen takahuoneesta ärähdettiin. Hepun pomo oli ärsyyntynyt siitä, että mies halusi jutella kanssamme. Rajanylittäjien kanssa ei saa kuulemma keskustella syyttä. Nuori mies luikki sivummalle. Passit leimattiin ja kolleegansa katsoi sisälle autoomme pintapuolisesti, ja saimme jatkaa. Venäjä oli selvä.

Ennen Kazakstanin rajarakennusta meitä vastassa oli puomi, jossa saimme täytettäväksemme maahantulokaavakkeet. Annoin keskiaasialaisen näköiselle pönäkälle maastopukuhepulle passimme, joita hän vilkaisi mutta kysyi silti, jotta ”Germany”, sieltäkö olemme. On muuten ollut todella yleistä, että meitä luullaan saksalaisiksi. Sitä sattui Amerikoissakin tämän tästä. Vaikka ymmärtäähän sen. Lienee loogista epäillä pohjoiseurooppalaisen näköisiä ulkomaalaisia ihmisiä saksalaisiksi, onhan heitä yli 80 miljoonaa. Korjasin kuitenkin, että Suomestahan me olemme. Seuraavaksi puomimies kyseli viisumia. Kerroin, että emme sitä suomalaisina tarvitse. Siihen hän ei sanonut juuri mitään, kunhan nosti puomin.

Leimasimme passimme rakennuksessa, jossa naispuolinen virkailija selvästikin tiesi, että viisumi ei ole meille tarpeen. Minkäänlaista hässäkkää ei ollut, eikä montaa sanaa vaihdettu. Sitten tullimies katsoi automme läpi. Availin kohteliaasti ovia ja laatikoita. Kuten Venäjällä, tarkastus oli jälleen hyvin pintapuolinen ja kesti vain muutaman minuutin. Ennen viimeistä ovea heppu totesi ”Welcome to Kazakhstan”, ja saimme lähteä. Kazakkien raja-aseman toisella reunalla oli vielä toinen puomi ja toinen maastopukukaveri. Vielä kerran ihmeteltiin, jotta eikö meillä ole viisumia. Ei ole, kun emme tarvitse sellaista. Tieto suomalaisten viisumivapaudesta ei selvästikään ole saavuttanut Kazakstanin puomimiehiä.

On muuten selvää, että Kazakstanin rajan ylityttyä siirryimme taas pois Euroopasta ja ihan toisenlaisen kulttuurin piiriin. Tuo viisuminkyselyepisodikin kertoo jotain. Täällä ei ole niin tarkkaa. Vaikka Venäjä varmasti usein mielletään omaksi erilliseksi alueekseen, tuntui se jo Vladivostokissa molemmista meistä jotenkin tosi tutulta. Tämä johtuu varmaan siitä, että olemme asuneet Tallinnassa ja matkustelleet paljon Itä-Euroopassa. Huolimatta tietynlaisesta neuvostoajan yhä näkyvissä olevasta rakennetun ympäristön rappiosta, on se jotenkin kovin kotoisaa rappiota. Ihan samaa on nähty paljon aikaisemminkin. Emme tainneet ennen Venäjää täysin edes hoksata, kuinka erilaisia Amerikat, sekä eteläinen että myös pohjoinen, lopulta tuttuihin Euroopan seutuihin verrattuna olivat. Kazakstanissa asiat ovat jälleen vähän toisin. Olemme taas kauempana kotikentästä kuin vielä hetki sitten Venäjällä olimme.

Oikeastaan heti Novosibirskistä lähtömme jälkeen sää muuttui hyvin talviseksi. Lunta tuli ja rajalle vienyt, ilmeisesti ei niin kovassa käytössä oleva maantieosuus oli paikoin jäässä kuin luistinrata konsanaan. Autoja oli ojassa tämän tästä ja ensimmäisiä sieltä jo nosteltiin. Alle viittäkymppiä ajellessa tiellä kuitenkin pysyi ihan hyvin. Oli myös hyvä, että tie oli aika hiljainen. Kazakstanin puolella lumisade loppui ja aurinkokin näyttäytyi välillä. Pakkasta on kuitenkin yhä muutama aste. Täällä tuulee myös kovasti, joka saa lämpötilan tuntumaan paljon kylmemmältä kuin se oikeasti on. Vaikuttaa siltä, että tuuli on täällä jatkuva riesa. Astanaan ajaessamme vastatuuli näkyi jopa polttoainnenkulutuksessa. Dieseliä paloi paljon enemmän kuin tavallisesti. Viimeksi näin on käynyt Argentiinan Patagoniassa, jossa tuuli myös aivan älyttömästi.

Rajan ylitettyämme vietimme muuten ensimmäisen yömme keskellä aroa. Artikkelikuvassa on ajoura, joka nukkumapaikkaamme johti. Ajelimme jokusen kilometrin kyseistä kärrypolkua ja laitoimme sitten Nissanin parkkiin sen sivuun, keskelle vaaleanruskeaa ja lumen täplittämää aavaa. Maa on jäässä, joten sitä on helppo ajaa meidän etuvetoisella autollammekin. Voin kuvitella, ettei tämä olisi mahdollista johonkin toiseen vuodenaikaan. Maasta näkee, että se muuttuu ainakin paikoin kastuessaan upottavaksi mudaksi. Marraskuussa arolla kuitenkin nukutti hyvin, eikä kukaan häirinnyt meitä. Horisontissa vaelteli vain jokunen hevonen. Niitä näkee täällä paljon. Lienevätkö villejä vaiko jonkun omistuksessa, en tiedä. Ainakin niitä Kazakstanissa syödään, sillä ruokalistoilta löytyy usein myös hevosenlihaa.

Astanassa tapasimme myös suomalaisen Thaimaahan autollaan matkalla olevan bussiporukan. Tämän seurueen blogi löytyy osoiteesta www.rantapallo.fi/pikavuoro. Tarkoituksenamme on lähteä huomenna ajelemaan enemmän tai vähemmän yhdessä kohti eteläisempää Kazakstania ja lopulta maan entistä pääkaupunkia Almatyä. Huhut kertovat, että sääkin saattaisi olla siellä hieman miellyttävämpi kuin keskellä tuulista aroa pönöttävässä, öljyrahalla rakennettujen modernin arkkitehtuurin ihmeiden täplittämässä Astanassa. Olisi mukava istuskella taas vaihteeksi ulkonakin. Viime ajat kun ovat menneet aika tiukasti sisätiloissa.

 

Eräs p-paikka Kazakstanista. Sekä Venäjällä että täällä jokaisella levähdyspaikalla on aina tällainen autonkorjausramppi. En ole nähnyt vastaavaa missään muualla. Liekö kalusto sitten niin kehnoa, että niitä pitää jatkuvasti korjailla. Oikealla wc. Ne ovat ihan oma lukunsa, eivätkä kovin viihtyisiä paikkoja. Reikä lattiassa.

 

Astanan hillittyä hääautotyyliä.

Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:

Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä

Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta

 



4 thoughts on “Kazakstanin aroille ja Astanaan”

  • Tervetuloa Almatyyn! Kun saavutte, laittakaahan viestiä, jos vaikka olisi mahdollisuus pikaisesti tavata teitä. Työskentelen täällä paikallisessa yksityiskoulussa vaimoni ja muutaman muun suomalaisen kanssa.

    • Kas vain, kiitoksia! Juuri tosiaan saavuimme ja otimme AirBnB-kämpän. Ainakin pari päivää on tarkoitus olla ja eiköhän siihen tapaaminenkin mahtuisi. Olisi kiva kuulla elämästä täällä. Ihan muutaman tunnin perusteella vaikuttaa ihan viihtyisältä paikalta tämä kaupunki. Laitan kohta yksityisviestiä.

    • Olisihan se tosiaan jännä tietää liekö meidänkin automme päätynyt vastaaviin juttuihin jossain päin maailmaa. Emme ole ainakaan moisesta kuulleet. Jännä muuten, että ensimmäinen ajatukseni tuosta jutusta oli, jotta mitäs ihmeellistä siinä on että Kiinasta Suomeen ajaisi. Eihän se ole edes kovin pitkä matka. Nämä ovat kai näkökulmakysymyksiä, heh.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *