Auto-ongelmia Alaskassa

Auto-ongelmia Alaskassa

La 18.8.2018 (pvä 274), Fairbanks (Alaska, USA)

Selvisimme siis Alaskaan jo jokunen päivä sitten. Rajanylitys Kanadasta oli helppo, eikä vienyt montaa minuuttia. Yhdysvaltain pojoisin tietä pitkin ylitettävä maaraja, kuulemma. Mukava Jenkkien rajamies katsoi passimme, leimasi niihin, ensin siihen lupaa kysyttyään, korean hirvileiman ja toivotti meidät tervetulleeksi Alaskaan. Auton papereita ei taaskaan katsottu tai kyselty. Etelä- ja Keski-Amerikan joka rajalla autoilijaa vastassa ollut tilapäisten maahantulolupien rumba tuntuu jo kaukaiselta. Auto kun auto, mitä sitä suotta turhaan dokumentteja kirjoittelemaan. Kanadassa ja Yhdysvalloissa se on ollut näin.

Olemme viettäneet pari päivää Fairbanksissa lepäillen ennen viimeistä puristusta Alaskan pohjoisimpaan autolla saavutevaan nurkkaan. Tien nimi on tällä kertaa Dalton Highway. Kalliiden hotellien sijaan asustelime taas pitkästä aikaa Airbnb-kämpässä, jonka saimme lähes puoleen hintaan hotelleihin ja jopa motelleihin verrattuna. Kaupungin laitamilla sijainneen hirsimökin pihalla oli jopa jonkinlainen vanerista kyhätty puusauna, joka jopa toimi, vaikka kiuas olikin kyhätty vanhasta tynnyristä eikä sillä ollut lainkaan kiviä. Jasmin lämmitti saunan heti ensimmäisenä iltanamme kun vuokraisnäntä meitä siihen niin kovin kannusti, kuultuaan meidän olevan Suomesta. Kaikin puolin mukava mies. Lopulta omaperäinen saunakoppi lämpeni molempina iltoina. Sen verran hyvä korvike se ulkonäöstään huolimatta oli.

Ainut ongelma on, että auto alkaa hajota käsiin. Tai siltä ainakin juuri nyt tuntuu. Kanadassa Jäämerelle vieneen soratien ajaminen oli Nissanille kovempi koitos kuin mikään vastaavan pituinen pätkä koko matkalla. Tuntuu melkein siltä, että tuo alle 2000 kilometrin matka kulutti autoamme enemmän kuin koko aiempi matka yhteensä. Vaikkapa Perussa ja Boliviassa ajoimme myös kehnoilla teillä, mutta niillä piti suorastaan ryömiä. Kuoppia oli niin paljon, että kovaa ei voinut ajaa. Luulen, että se säästi autoa. Kanadan tie oli petollisempi. Tasaisempana sillä pystyi ajamaan 80 – 90 kilometrin tuntinopeutta, joten kun kuoppia tuli vastaan yllättäen, jysähteli kovaa. Koitos oli kova myös renkaille. Ne varmasti kuluivat hurjasti noiden muutamien päivien aikana.

Kanadan keikan jäljiltä käsijarru jumittaa yhä, joten sitä ei viitsi oikein käyttää. Kovalla työllä ja vaivalla Meksikosta hankittu, aikanaan Guatemalassa rikki menneessä uudessa tuulilasissa on nyt kiveniskemä. Alaskan puolelle päästyämme ohjaus alkoi täristää kovasti. Aluksi luulin ilmiön johtuvan epätasaisesta tiestä. Tien kunto kuitenkin vaihteli ja ratti vain tärisi. Yöksi pysähdyttyämme pohdin asiaa ja päätin tutkia vanteita. Niiden sisäkehällä oli yli sentin kerros kovettunutta mutaa, joka oli lohkeillut osin pois. Otin renkaat yksitellen irti ja putsasimme ne. Tärinä hävisi. Ilmeisesti epätasainen mutakerros oli tehnyt renkaista niin epätasapainoiset, että ne saivat koko auton tärisemään maantienopeuksissa. Ja ehkä suurimpana juttuna, auto ei käynnistynyt tänään. Avaimen kääntäminen aiheutti vain naksahduksen moottoritilassa. Starttimoottori ei edes inahtanut. Onneksi kaikki tämä tapahtui korjaamon pihalla.

Mutta itse renkaista vielä, ne ovat aivan oma tarinansa ja myös syy siihen, miksi tuon edellä mainitun korjaamon pihalla tänään olimme. Toinen takarekaammehan puhkesi jo Inuvikissa. Jälkikäteen ajatellen oli tyhmää vaihdattaa siellä vain tuo yksi rengas, sillä päästyömme vanhalla kullankaivajamaineellaan ratsastavaan Kanadan kaupunkiin nimeltä Dawson City, tyhjeni toinenkin takarengas. Suuntasimme kaupungin rengasliikkeeseen, jossa myös tämä toinen kumi osoittautui korjauskelvottomaksi. Minulle näytettiin vanteeltaan irroitettu rengas, jonka sisäpuolella oli seinämistä irronneita ohuita kumiviilekkeitä. Chilestä aikanaan ostettu rengas oli tosiaankin loppu. Sen sisustan nähntyäni en ruvennut väittämään vastaan. Kaiken lisäksi myöhemmin mutaa vanteista putsaillessani tajusin eturenkaidenkin olevan aika lopussa, vaikka ne olivat takarenkaisiin verrattuna uudemmat ja laadukkaammat. Niillä ei pitkille sorateille lähdettäisi.

Siispä kaikki renkaat oli pakko vaihtaa. Tätä olimme operoimassa, kun auto ei enää käynnistynyt rengasmiehen yrittäessä ajaa sen korjaamon pihalta sisälle halliin. Lopulta selvisi, että syynä oli ihan lopussa oleva akku. Sekin on siis pakko korvata uudella. Onneksi homma hoituu tässä samassa paikassa. Renkaiksi valitsin hyvät kitkat. Vaihtoehtojakaan ei tosin ollut kuin kaksi, Nissanin pieni rengaskoko kun on täällä aika harvinainen. Näillä kumeilla pärjää varmasti myös Siperiassa. Ellen ihan väärin muista, olen ajellut Suomessakin näillä samoilla renkailla jonkun talven. Koko setin hinta kuitenkin kieltämättä kirpaisi, eritoten kun akku tuli yllätyksenä. Neljä Bridgestonen Blizzak -rengasta asennettuna sekä uusi akku kustansivat yhteensä 700 dollaria. Täytynee lohduttautua sillä, että raha menee laatutiotteisiin jotka eivät olisi Euroopassa (tai missään muuallakaan maailmassa) juuri tätä halvempia. Oli myös onni onnettomuudessa, että akku sanoi sopimuksensa irti täällä eikä jossain korpitaipaleilla. Yllättävää se silti oli, sillä olen mittaillut vanhan akun jännitettä usein ja aamuisin se on ollut 12,7 volttia, mikä lienee tuloksena sangen hyvä. Tästä yhdestä varauslukemasta ei kuitenkaan ilmeisesti voi akun kuntoa päätellä. Sen opin juuri.

Jahka renkaat ja akku on vaihdettu, auton tankki on täynnä dieseliä ja saamme ostettua tarvittavat eväät, suuntaamme vielä tänään kohti pohjoista ja tuolle jo mainitsemalleni Daltonin maantielle. Fairbanksista tien päähän on matkaa noin 800 kilometriä. Kuten Kanadan pitkällä soratiellä, myös tämä pätkä pitää ajaa samaa reittiä takaisinkin. Daltonin tie on oikeastaan viimeinen koitoksemme tälllä mantereella, joten otamme sen kaikessa rauhassa. Meillä ei ole kiire, joten ei ole mitään tarvetta kaahata. Kun pääsemme lopulta takaisin tänne Fairbanksiin, pitäisi loppumatkan Kanadan Vancouveriin olla lasten leikkiä, hyvää asfalttia koko matkan. Se ei paljon autoa kuluta. Koitamme siis pitää Nissanin yhtenä kappaleena ja liikkeessä siihen asti.

 

Dawson City, kullankaivajien kaupunki Klondikejoen rannalla.

 

Matkalla Fairbanksiin. Alaskan valtateillä tulee välillä hyvin kotoinen fiilis. Monesti maasto muistuttaa kovin Suomea.

Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:

Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä

Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta



9 thoughts on “Auto-ongelmia Alaskassa”

  • Seurantakartan ja blogin etusivukuvan mukaan matkan päätepiste on saavutettu, ehjänä ja terveenä. Nostan virtuaalisen shampanjalasin ja onnittelen suuria seikkailijoita!

    On ollut ilo seurata matkaa kotisuomesta käsin. Ja kuten hyvien elokuvienkin kanssa usein käy, jatko-osa on jo tuloillaan. Hienoa!

    • Kiitoksia! Päätepisteessä ollaan, ja ehjänäkin. Autokin kulkee vielä, joten kaikki on hyvin. Skumppalasi tosin täytyy nostaa täälläkin virtuaalisesti, sillä alkoholi on kuulemma kokonaan pannassa täällä Deadhorsessa. Tämä on vissiin työ- eikä huvipaikka. Jännä yksityiskohta tuokin.

  • Samoin täällä, virtuaalinen skumppalasi nousee! Akuista: onhan teillä apukäynnistyskaapeli matkassa, jos jokin akun tyhjenemisongelma iskee Siperiassa? Voiko/saako sen vapaa-ajan akun kytkeä auton akun rinnalle avittamaan? Auton katolla olisi varmaan tilaa toiselle vararenkaalle, vähentäisi stressiä, kun ensimmäinen on käytössä (jälkiviisastelua).

    • Kiitoksia myös sinne! Kakkosakun saa kytkettyä käynnistysakun avuksi. Akkujen jakoreleessä on toiminto, jolla ne kytkeytyvät yhteen käynnistyksen ajaksi. Olikohan se 20 sekuntia kun akut ovat yhdessä. Ja jos rele ei toimisi, on piuhat helppo vetää yhteen konepellin alla . Molempien akkujen plussajohto kun on vierekkäin siinä releellä. Tätä yhdistämistä en ole ikinä kokeillut, mutta mahdollista se on. Ja kaapelitkin toki löytyvät.

    • Niin ja vielä tuosta vararenkaasta unohtui sanoa, aika hyvin arvasit taas. Muistaakseni muutaman kerran aiemminkin olet arvellut hyvin saman suuntaisesti mihin mekin olemme täällä sattumoisin samaan aikaan päätyneet. Nyt meillä on yksi lisäpyörä katolla, se kun jäi yli kun kaikki muut vaihdettiin ja se Inuvikissa vaihdettu oli vielä sangen uudenkarhea. Vannetta siinä ei ole, mutta oikean kokoinen rengaskin olisi meitä auttanut täällä jo pariin otteeseen. Siispä pidetään se katolla niin kauan kuin se tulee tarpeeseen (toivottavasti niin ei tule käymään).

  • ”Hienoa, onneksi olkoon päätepisteellä käymisestä.”
    Eli samat onnittelut kuin kirjoitin päivälle #93 (20.02.2018) muutamaa tuhat kilometriä etelämpänä ollessanne..
    Millainen reittisuunnitelma on kohti satamaa (Vancouver?), enemmän rannikkotietä vai sisämaata edelleen?
    Hyvää matkanjatkoa ja jaxuhaleja Nissanille 🙂

    • Kiitoksia! Nissankin epäilemättä kiittäisi jos osaisi. Nyt se taas rullaa hyvin.

      Vancouveriin käy tosiaan seuraavaksi matkamme, ja pyrimme ajelemaan tällä kertaa mahdollisimman lähellä rannikkoa. Ihan rannikollahan tuo tie ei tosin taida kulkea. Vancouverissa auto laitetaan konttiin ja kohti Venäjää, me taas hyppäämme ensi kuussa laivaan ja kohti Japania. Sattuuko sinulla muuten olemaan alan miehenä sisäpiirin tietoa siitä, mitä moiselta Tyynenmeren ylittävältä ja hieman yli pari viikkoa kestävältä risteilyltä voi odottaa? Jonkinlainen siirtoajohan se taitaa laivalle olla, eli ei kaiketi ihan perussettiä kuten kierros vaikkapa Karibialla.

      • Aluksi lohdutuksen sana meripäiville, Millenumilla on varmasti enemmän tekemistä kuin Grande Brasilella.
        Omalle osalleni on tullut muutama siirtomatka Atlantin yli sekä yksi Intian valtamerellä, matkustajia noilla matkoilla oli vajaa puolet maksimi kapasiteetista. Kaikki laivan toiminnat matkustajille olivat kyllä saatavilla vaikkakin vähän puolitehoilla, kuten esitykset, esitelmät, kansiaktiviteetit yms.
        Laivan miehistö on töissä kokonaisuudessaan mutta osa keskittyy tuollaisilla matkoilla huolto- ja puhdistustöihin, tosin nuo työt eivät paljoa matkustajille näy.
        Paras osa matkasta on tietenkin ruokailu, kunhan vaan selviää ruokailujen välissä olevasta parista kolmesta tunnista kunnialla ennen seuraavaa kattausta. Siinä teidän yhdeksän meripäivän aikana tulokset saattavat näkyä vaa’alla Japaniin saavuttaessa.
        Ratkuisuna voisi olla Otarussa pieni patikkaretki paikkaan nimeltä ”Tenguyama” N43 10,3 / E140 58,3, matkaa satamasta noin 10km ja 500m korkeuteen asfalttiteitä pitkin. Juoksentelin siellä lenkillä kun oltiin laivalla Otarussa, ja maisemat yli kaupungin olivat todella hienot.
        Toivottavasti säät suosivat merimatkalla, siihen aikaan on jo syksy alkanut eikä välttämättä ihan kesäisiä ilmoja pohjoisella merellä ole.
        Juttuseuraa laivalla varmaan löytyy kun väki ei pääse päivittäin maissakaan käymään.
        Meriosuutta odotellessa….

      • Kiitoksia vinkeistä! Tuo on jännä tieto, että laivat eivät ole merien ylityksissä kovin täynnä matkustajia. Vaikka loogistahan se on, sillä tuollainen siirtoajo ei kuitenknaa liene sitä, mitä useimmat risteilyltä hakevat. Olen kerran risteillyt viikon Karibialla, joten on jännä nähdä miten tämä reissu poikkeaa siitä. Grande Brasilen keikkaa se ei tosiaan taida muistuttaa. Pitää koittaa yrittää raahata itsensä laivan kuntosalille niin ei liiallinen syöminen ihan niin paljon vaivaisi. Ainakin kuvien perusteella laivalla on aika lailla paremmat liikuntamahdollisuudet kuin Grande Brasilella aikanaan. Siellä kun liikunta rajoittui pääosin yhteen puolirikkinäiseen kuntopyörään sekä pingispöytään, jonka ainut pallo hajosi puolmatkassa…

Vastaa käyttäjälle Seppo K. Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *