Kriisimaa Nicaraguasta, päivä 1 – Kotikutoisia tiesulkuja ja vastentahtoisia hotelleja

Ma 28.5.2018 (pvä 192). Choluteca (Honduras)

Matka Keski-Amerikan halki etenee siihen tahtiin, että päivitysten kanssa alkaa olla jo hankala pysyä perässä. Mutta yritetään. Olemme siis jo Hondurasissa ja ongelmallinen Nicaragua jäi taakse eilen illalla. Loppujen lopuksi emme kohdanneet siellä suuria ongelmia. Maassa olisi voinut olla pidempäänkin, mutta mellakoivien ihmisjoukkojen sijaan meidät ajoi sieltä pois sateinen sää sekä vuoden ehkä hiljaisin matkailuaika, joka taas näkyi kiinni olevina tai jollain tavalla puoliteholla toimineneina majoittumispaikkoina, joihin ei meitä huolittu tai joihin emme haluneet jäädä. Siispä keskityimme ajamiseen. Nicaragua tulikin lopulta selvitettyä vain muutamassa päivässä. Mutta kaiketi hyvä niin. Nyt yksi ongelmamaa on takana ja voimme keskittyä seuraaviin haasteisiin.

Nicaraguan seikkailumme alkoi siis viime perjantaina. Olimme vain jonkin kilometrin päässä Costa-Rican ja Nicaraguan välisen rajan vilkkaimmasta ylityspaikasta, mutta aamiaisella teimme kuitenkin pikapäätöksen ylittää raja toisaalta. Lähellä ollut raja oli sen verran kuuluisa sekavuudestaan, ettei se houkutellut lainkaan. Ajatuskin moninaisten ”avustajien” ja toimistojen sekavassa kaaoksessa kauhistutti. Siispä kun perjantaiset aamukahvit oli juotu, ajoimme kymmenen minuutin sijasta neljä tuntia pikkuteitä maiden väliselle, ennakkotietojen mukaan hiljaisemmalle ja rauhallisemmalle raja-asemalle.

Tämä päätös osoittautui mainioksi. Toisella rajalla ei nimittäin ollut yhtään ketään. Olimme käytännössä ainoat asiakkat. Minkäänlaisia ketkuja ei näkynyt missään, ja mitäpä he olisivat näillä rajakopeilla tehneetkään. Asiakkaat kun puuttuivat. Costa Rican puolella jouduimme tosin odottelemaan nelisenkymmentä minuuttia tullimiesten paluuta lounaalta. Heidän kun piti kuitata auto ulos maasta ennen kuin pääsimme eteenpäin. Lopulta tullin kaverikin palasi toimistoonsa ja pääsimme jatkamaan Nicaraguan raja-asemalle. Oli kovin lämmin. Päivä paahtoi.

Sama meininki jatkui toisella puolellakin rajaa. Siellä ei ollut meidän lisäksemme kuin toimettomia ja yliystävällisiä virkailijoita tullista ja poliisista. Turistien ja heidän autonsa tullaushomma näytti olevan heillekin perin uutta, sillä kukaan paristakymmenestä erilaisesta virkailijasta ei ollut oikein täysin kärryillä miten prosessin olisi pitänyt edetä. Kovin innokaita ja auttavaisia he kuitenkin kaikki olivat. Passinleimausetoimistossa rajapoliisien päät suorastaan kolisivat yhteen, niin innoissaan he meidän passejamme tutkivat. Lopulta rajanylityksen vaiheet löysivät oikean paikkansa ja kaikki lutviutui. Maksoimme molemmat 12 dollarin maahantuloveron. Auton vakuutus maksoi myös 12 dollaria ja auton helmojen ulkopuolinen suihkutus jonkinlaisella kasvinsuojeluaineella kolme. Kaikkiaan koko rajanylitys maksoi siis meille 39 us-dollaria ja saimme joka maksusta kuitin. Kuten kaikilla rajoilla aiemminkin, Nicaraguassakin autolle kirjoitettiin tilapäinen maahantuontilupapaperi. Sitä ei kuulemma saanut missään nimessä hävittää, kerrottiin meille vielä lopuksi. Kuten todettua, kaikki rajalla olivat äärimmäisen ystävällisiä. Pari englanninkielentaitoistakin joukosta löytyi. He olivat kovin innoissaan kun pääsivät kieltä puhumaan.

Hieman yli kaksi tuntia Costa Rican tulliin ajettuamme koko juttu oli selvä. Viimeinen tullialueen puomi avattiin meille ja ajoimme Nicaraguan maaseudun tieliikenteeseen. Emme oikein tienneet mitä odottaa. Tiet olivat erittäin tasaisia ja hyviä. Tyhjiä ne olivat myös, eikä ketään näkynyt missään. Oli suorastaan aavemaisen hiljaista. Pahaenteistä. Oliko tämä normaalia? Saattoi se ollakin, mutta ensimmäinen tiesulku tuli vastaan jo parikymmentä kilometriä ajettuamme, oikeastaan matkan ensimmäisessä varsinaisessa kylässä. Teini-ikäiset sulunpitäjät olivat tohkeissaan, mutta toisaalta nolostelivat. Naureskelimme puolin ja toisin hämillämme, yhteistä kieltähän meillä ei ollut. opulta selvisi, että he halusivat katsoa autoomme. Avasimme oven ja annoimme heidän tehdä sen. Porukan lukioikäiset tytöt oli ilmeisesti valtuutettu tarkastamaan autoja. He ihailivat pakumme sisustusta hetken ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Ajoimme jonkin matkaa eteenpäin. Seuraavaa sulkua seuraavassa kylässä pitivät aikuiset miehet. Heistäkään kukaan ei puhunut englantia, mutta tie aukesi heti kun sanoimme olevamme turisteja ja tulossa Costa Ricasta. Kiittelimme kovasti ja ajoimme varovasti pois paikalta. Tämä oli onneksi päivän viimeisin pysäytys. Ei ole miellyttävää ajella odottaen jatkuvasti mitä epämiellyttävyyksiä seuraavan mutkan takaa paljastuu. On myös raskaskasta esittää kerta toisensa jälkeen hyväntahtoista, mutta vähän uunoa turistia, naureskella ja hymyillä.

Tarkoituksemme oli yöpyä Nicaraguajärven rannalla, pikkukaupungissa nimeltä San Miguelito. Hotellinkin olin katsonut jvalmiiksi. Pääsimme perille viiden maissa iltapäivällä ja ennalta katsottu kylän ykköshotellikin löytyi helposti. Hämmästys oli suuri kun meitä ei huolittu sinne. Eikä kylän toiseenkaan majataloon. Olivat kuulemma täynnä. En tiedä oliko näin. Kovin kiireisiltä paikat eivät ainakaan näyttäneet. Turisteja niihin ei kuitenkaan tunnuttu haluavan, joten päätimme lopulta nukkua autossa eräällä kylän vartioidulla ja aidatulla parkkipaikalla. Tämä maksoi vain alle kaksi euroa. Sen sijaan että olisimme viettäneet viikonlopun järven rannalla, lähtisimmekin liikenteeseen hyvin aikaisin lauantaina, varhaisaamulla. Päättelimme välttävämme ainakin osana tiesuluista näin. Ensivaikutelmat Nicaraguasta olivat hieman sekavat kun kävimme yöpuulle. Ennen seitsemää illalla oli jo pimeää. Kylältä raikasi kaukainen musiikki. Sen kuppiloissa vietettiin perjantai-iltaa.

Huomaan olleeni monisanainen ja tekstin olevan jo pitkän, joten säästän menneen viikonlopun tapahtumat Nicaraguassa seuraavaan päivitykseen. Taidamme olla silloin fyysisesti jo El Salvadorissa, muttei se ehkä haittaa mitään.

—

Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:

Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä

Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta