Meksikon maksullisilla moottoriteillä, mereltä toiselle

Su 17.6.2018 (pvä 212), Mazatlan (Meksiko)

Olemme viettäneet viimeiset kolme päivää Meksikon moottoriteillä. Kilometrejä tämän urkan aikana kertyi lähes kaksituhatta ja nyt olemme aivan toisella puolella maata kuin vielä alkuviikosta. Tyynimeri on tuossa muutaman kymmenen metrin päässä. Viikko sitten katselimme Karibianmerta. Vaikka olemme ajaneet jo päiväkausia, niin matkaa Yhdysvaltain rajalle on vielä jäljellä aika lailla. Meksiko on suuri maa.

Tiet ovat olleet pääsääntöisesti erinomaisia, kaksi kaistaa suuntaansa, mutta ilmaista niillä ajeleminen ei ole ollut. Mereltä toiselle ajamiseen meni reilusti yli sata euroa, ehkä jopa lähemmäs kahta. Helppo eteneminen ei ole täällä ilmaista. Tiemaksukoppeja oli tämän tästä. Toisaalta tällä on myös hyvät puolensa, sillä muuta liikennettä ajamillamme maksullisilla teillä on ollut aika vähän. Paikalliset henkilöautoilijat eivät taida juuri näitä maksuteitä käyttää, koska aina on olemassa myös maksuton vaihtoehto. Niitä käyttäen samaan matkaan olisi varmaankin mennyt reilusti yli viikko. Vaarallisempaakin niillä varmasti olisi ollut, sillä olsimme varmasti joutuneet jonottelemaan monenlaisissa kaupungeissa eteenpäin päästäksemme. Moottoriteillä Meksikon oletettu turvattomuus ei juuri mieleen tullut. Eihän siellä rekkakuskien ja jokusen hyväkuntoisen ja uuden henkilöauton lisäksi ollut meidän lisäksemme juuri muita.

Toki näillä moottoriteillä hidasteitakin välillä oli. Rekat ohittelivat toisiaan ja jumittivat kaikkien muidenkin etenemisen. Mutta näinhän se on kaikkialla, jopa Saksan kuuluilla autobahnilla. kaksi kaistaa ei ole aina tarpeeksi, pitäisi olla kolmas. Pääsääntöisesti saimme kuitenkin ajella kaikessa rauhassa, omaa vauhtiamme. Meksikon pikateillä saa kylttien mukaan ajaa yleensä 110 kilomerin tuntinopeutta. Se on Nissanille enemmän kuin tarpeeksi. Noin satasen kyyti on sopiva matkanopeus. Kovin aktiivisesti nopeusrajoitusten seuraamista ei täälläkään seurata, kuten ei Etelä-Amerikassakaan seurattu. Autoilijat ajavat aika vapaasti. Liittymien kohdalla vauhti pitäisi hidastaa rajoitusten mukaan jopa kuuteenkymppiin, mutta kukaan ei niin tee. Yhden tutkan näimme, alamäessä tietenkin. En tiedä mitä poliisit puuhasivat, sillä ei heillä ainakaan asiakkaita ollut. Ehkä ylinopeuden pitää täällä olla aivan päätön, jotta siihen puututaan. Tai sitten auton pitää olla sen näköinen (lue kallis), että kuskilta saa nyhdettyä kunnon sakot.

Meksikon poliiseista minulla ei kuitenkaan ole pahaa sanottavaa. Edelleenkään kukaan ei ole kiusaanut meitä vaikka tuulilasi on edelleen rikki. Emme viitsineet lopulta ajaa viimeksi mainitsemaani kaupunkiin, jossa Nissan-liikkeen huhujen mukaan olisi voinut olla sopiva lasi. Paikka oli hieman syrjässä ja koko alue tiettävästi epämääräinen. Parista paikasta olemme lasia kuitenkin kyselleet. Toinen sanoi, ettei löydy. Toinen autolasitukseen erikoistunut liike olisi saanut hommattua sen, mutta hinta olisi ollut yli 600 euroa ja toimitusaika viikon. Emme viitsineet tarttua tarjoukseen. Viikko mitäänsanomattomassa Keski-Meksikon kaupungissa ei houkutellut. Ja olihan hintakin kova. Jenkeistä lasin saa kolme kertaa halvemmalla. Tämä ei kuitenkaan ole ihan halpa reissu, ja oikeastaan pienet vastoinkäymiset kuuluvatkin siihen. Säröilleen tuulilasin läpi tiirailu ei kuitenkaan ole maailman suurin vastoinkäyminen. Vaikka aina aamuisin se yleensä aika lailla ärsyttääkin ja tottuminen siihen vie aina aikansa. Joskus pääkin kipeytyy kun oikein keskittyy. Mutta aina siihen lopulta tottuu.

Yleisesti ottaen tämä koko lasihomma taitaa vähän pilata koko Meksiko-kokemustamme. Tavallaan tekisi mieli saada asia hallintaan niin nopeasti kuin vain, mutta se tarkoittaa käytännössä kaasuttamista koko Meksikon läpi vauhdilla. Tämä harmittaa. Ehjällä lasilla olisimme jo varmasti tehneet täällä enemmän mutkia kuin olemme nyt tehneet. Mutta sitten taas toisaalta syksy on tulossa, ja meillä alkaa olla kiire Alaskaan. Siellä pitäisi olla viimeistään elokuun lopussa. Ehkä siten on ihan hyväkin asia, että meillä on kannustin liikkua hyvällä vauhdilla eteenpäin. Jännä juttu sinänsä, että puoli vuotta sitten kiiruhdimme kohti Ushuaiaa peläten eteläisen pallonpuoliskon syksyä ja sen mukanaan tuomia säitä. Siitä ei tunnu olevan kauan. Nyt pohjoisen puoliskon talvi jo kummitelee, vaikka juhannuskin on vielä juhlimatta. Aika kuitenkin kuluu nopeasti, sen tämä reissu on opettanut. Suomesta käsin vuoden kestävä matka tuntuu varmasti pitkältä, mutta tämän mantereen autoilupiireissä herätämme aina ihmetystä nopealla matkavauhdillamme. Kaikki on suhteellista.

Sää on vaihdellut ja sadettakin olemme saaneet välillä. Vesi ei ole ainakaan vielä tullut läpi tuulilasista ja pyyhkijätkin toimivat normaalisti. Meksikon keskiosissa oli mukavan viileää, sillä alue oli jossain määrin vuoristoista. Nyt olemme taas meren rannalla ja siten meren pinnan tasolla, joten aurinko on jälleen päivisin paahtavan kuuma. Ehkä meidän olisi kannattanut kääntyä pohjoiseen jo aiemmin. Silloin olisimme saaneet nauttia mukavan viileistä öistä jatkossakin. Kiintoisaa ja tervetullutta kuitenkin on, että päivät ovat pidentyneet huomattavasti. Enää pimeä ja valoisa aika eivät ole yhtä pitkiä, kuten päiväntasaajan tuntumassa oli. Nyt valoa riittää ilta kahdeksaan, jopa yhdeksään. Tämäkin on ihan uutta ja jollain tavalla kotoisaa. Illat hämärtyvät hitaasti, aivan kuten pohjoisessa Euroopassa. Enää aurinko ei vain häviä puolessa tunnissa kuten aiemmin. Tämäkin on jotain, josta saimme viimeksi nauttia Etelä-Amerikan eteläosissa, Argentiinassa ja Chilessä. Ehkä vuodenajoillakin on puolensa.

En tainnut kirjoittaa aimmin Meksikon rajamuodollisuuksista ja siitä, miten maahan tulimme. Kuten maan hyvät tiet, ei omalla autolla tänne tuleminenkaan ollut ilmaista. Meidän molempien piti maksaa ensin noin 20 euron maksu. Ennen ei passeihin leimaa tullut. Sitten autosta piti maksaa luottokortilla 400 us-dollarin pantti, jonka toki saa takaisin maasta poistuessaan, vaikka ei kokonaan, sillä auton omistaja kärsii sekä tullessa että lähtiessä valuuttakurssitappion. Panttipapereiden käsittely maksoi noin 50 dollaria (jota ei tietenkään saa takaisin), ja lopulta autoon piti ottaa liikennevakuutus. Lyhin aika oli kuusi kuukautta ja se maksoi hieman yli 100 euroa. Tämä Keski-Amerikka on ollut kallista lystiä. Lähes jokainen valtio on rokottanut meitä autosta, maahan tulosta, maasta lähtemisestä (Belizessä 20 us-dollaria per henkilö) tai mistä milloinkin. Ja koska maat ovat pieniä, on taskuaan saanut olla kaivelemassa tämän tästä. Etelä-Amerikassa ei tällaisia maksuja ollut, ja rajatkin olivat niin kaukana toisistaan että niitä alkoi suorastaan jo kaivata.

Meksikon sisääntulorajalla ei ollut sinänsä ongelmia, mutta aikaa siinä meni. Auton maassaololupaa kirjoittaneella naisella ei kaiketi ollut muuta tekimistä kuin kääntää rekisteriotetta kännykällään espanjaksi. Siinä meni aikaa. Juuri mitään hän ei tätä tehdessään minulle puhunut. Luulin, että nainen ei puhu juuri lainkaan englantia, mutta prosessin lopussa selvisi, että kyllä hän sitä taitoi. Vaikutelma oli tympeä. Passimme leimannut viiksimies ei ollut ollut kovin kohtelias hänkään. Siinä autotiskillä seisoskellessani taakseni ilmaantui kolmekymppinen amerikkalaisnainen omien ajoneuvopapereidensa kanssa. Hän kuuli nihkeähkön sananvaihtoni tiskin takana olleen naisen kanssa ja avasi lopulta keskustelun. Sain kuulla, että tähän kannattaa kuulemma Meksikossa tottua. Sain myös kuulla, että nainen itse oli majaillut pitkään Guatemalassa ja sanoi tuntevansa Keski-Amerikan. Meksiko oli kuulemma alueen valtioista se vihon viimeinen, kehitysmaa. Kaikkialla muualla latinalaisessa Amerikasa homma toimii, mutta ei täällä. Kovin oli negatiivinen asenteensa.

Laitoin tämän rajalla saamamme varoituksen tyypillisen jenkkiasenteen piikkin. Toisaalta on tunnustettava, että rajaihmisten tympeys ei kuitenkaan ehkä ole ollut tyystin poikkeuksellista Meksikossa. En tiedä olemmeko odottaneet tältä maalta liikaa. Moni tapaamamme autoilija Meksikoa kuitenkin kehui, paljonkin. Mutta nyt kun olemme täällä ja välillä on ollut hankalaa, on pettymys ehkä suurempi kuin maassa josta ei minkäänlaista ennakkokäsitystä olisi ollut. Eilen nimittäin oli lähes mahdotonta löytää auki ollutta leirintäaluetta ja päädyimme taas nukkumaan huoltoaseman rekkaparkkiin. Tänään meitä ei huolittu Baja Californian lautalle koska se oli täynnä, ja oikeastaan muutenkin tarkoitteu vain rahdille. Toki mukaviakin ihmisiä on, mutta jonkinlainen nihkeilyhenki täällä tuntuu usein leijuvan, ainakin kun me satumme paikalle. Tällaista ei mielestäni Keski-Amerikan pikkuvaltiossa ollut.

No mutta. Ehkä tämä kaikki on kuvittelua ja johtuu vain rikkinäisen tuulilasin aiheuttamasta ketutuksesta ja katkeruudesta. On se mahdollista. Kuka tietää.

—

Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:

Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä

Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta