Paraguayn pahat poliisit, ja vähän Argentiinankin
Su 4.2.2018 (pvä 79), Buenos Aires, Argentiina
Yksi Etelä-Amerikassa etukäteen arveluttaneista seikoista oli poliisi. Olisiko autoilu maanosassa kovin vaikeaa koska meitä tultaisiin pysäyttelemään jatkuvasti ja jokaisella pysähdyksellä edessä olisi jonkinlainen riita siitä, minkälaisen sakon tai maksun joutuisimme jonkun keksityn rikkomuksen takia maksamaan? Tällaisia mielikuvia latinalainen Amerikka varmaan monessa herättää. Omat ennakkopelkoni olivat myös samansuuntaisia.
Ensimmäinen tällainen epämiellyttävä viranomaiskohtaaminen tapahtuikin jokunen päivä sitten Paraguayssa. Olimme ajaneet sitä ennen jo yli 2000 kilometriä ensin Uruguayssa ja sitten Brasiliassa, joissa kummassakaan ei minkäänlaisia ongelmia ollut ollut. Brasiliakin vaikutti tässä mielessä hyvin eurooppalaiselta, mikä oli minulle pieni yllätys. Olin odottanut muuta. Braisliassa poliisin pysyviä tarkastusasemia oli teiden varsilla ehkä 50 kilometrin välein. Asemien kohdalla vauhti piti hidastaa neljään kymppiin, mutta yhdelläkään tällaisella pisteellä autoja ei pysäytelty. Partioauto saattoi seistä lähtövalmiina keskellä tietä tai heti tien reunassa, mutta sekin taisi usein olla siinä lähinnä pelotteena. Itse poliisimiehiä kun ei yleensä näkynyt missään. Nämä polliisiasemat eivät juuri herättäneet meissä ahdistusta.
Paraguayssa asiat olivat kuitenkin toisin. Lähdimme ajelemaan Ciudad del Estestä kohti etelää iltapäivällä. Oli kuumaa ja kirkasta. Auton ilmastoinilaite ei meinannut pärjätä tuulilasista sisään paahtavalle auringolle. Aioimme suunnata Asuncionin sijaan etelään, suorinta tietä kohti Argentiinaa. Tähän suunnitelmanmuutokseen oli muutamakin syy, jotka kaikki olivat yksittäin aika pieniä, mutta yhdessä riittivät reittimuutoksen perusteeksi.
Ensinnäkin pääkaupungissa tulvi. Toiseksi Paraguayn pääkaupunkia Asuncionia ei oikein ollut kukaan erityisemmin ylistänyt, siellä käyneiden mielipiteet olivat pikemminkin hyvin neutraaleja. Kolmanneksi Internetin matkakertomuksia tutkittuamme pääkaupunkiin vienyt valtatie näytti olevan varsinainen rahanahneiden poliisien pesäpaikka. Moni ulkomainen autoilija oli joutunut viettämään tuntejakin poliisistopeilla piinattavana. Ehkä pääsisimme helpommalla kun menisimme hiljaisempaa tietä suoraan etelään, pohdimme.
Etelään vievä maantie numero 6 oli koko matka Encarnacioniin kaksikaistainen, mutta päällystetty ja oikeastaan aika hyväkuntoinen. Liikennettäkin oli, mutta ei mitenkään riesaksi asti. Kylien ja kaupunkien kohdalla nopeusrajoitus laski jopa neljään kymppiin, mutta paikalliset eivät näyttäneet näitä rajoituksia juuri kunnioittavan. He ajoivat kovaa ja meitä ohiteltiin paljon. Jo alkumatkasta ihmetystä herättivät jonkinlaiset tarkastuspisteet, joiden kohdalla molemmilla puolilla tietä oli rekkajono. Kuskit olivat pysäyttäneet autonsa ja hengasivat tylsistyneen näköisinä pientareella tai suorastaan tiellä. Me ajoimme paikallisten henkilöautojen ja pickupien perässä näistä paikoista pysähtymättä ohi. Viranomaisia ei näkynyt, mutta kaiketi he jossain tien sivun kopissa päivystivät. Tuskinpa rekkakuskit suotta aikaansa tien sivussa tuhlasivat.
Noin kolmanneksen vajaan 300 kilometrin matkasta ajettuamme törmäsimme kuitenkin poliisistoppiin, josta ei voinut ajaa ohi. Tarkastuspisteellä seisoskeli kolme ruskeisiin unformuihin pukeutunutta keski-ikäistä ja turpeaa poliisimiestä. Meidät viitottiin pysähtymään ja yksi miehistä tuli auton ikkunalle haastattelemaan meitä. Kaverin luotiliivi oli hänelle kovin ahdas ja kaulalihat pyrkivät tursuamaan kauluksen päälle. Katsekontaktia muodostamatta hän kätteli minut (olin ratissa), ja pyysi sitten ajokorttia ja auton papereita. Annoin miehelle Suomen EU-korttini ja rajalta saamamme auton tilapäisen maahantuontiluvan.
Dokumentteja nopeasti vilkaistuaan hän pyysi nähdä varoituskolmion ja vaahtosammuttimen, sellaiset kun autossa kuuluu olla. Varoituskolmio on apukuskin penkin alla ja Jasmin kaivoi sen esille sieltä. Esittelimme sitä ylpeinä poliisille, joka nyökkäili myhäillen, ja kysyi sitten missä toinen kolmio oli. Me ihmettelimme, jotta mikä toinen kolmio. Niitä kuulemma pitäisi Paraguayssa olla kaksi, yksi auton eteen, toinen taakse, valistettiin meitä. Vaahtosammutintakin näytin, mutta se ei enää kovin paljon poliisia kiinnostanut. Yksi kolmio puuttui, joten rike oli löytynyt. Minut pyydettiin sisälle poliisikoppiin.
Sisällä istuimme pöydän ääreen. Poliisi ei puhunut lainkaan englantia, ja minä vain muutaman sanan espanjaa, joten keskustelu oli välillä aika kompastelevaa. Ymmärsin toki mitä minulta haluttiin, mutta aina kun raha ja sakot tulivat puheeksi, heittäydyin kielitaidottomaksi uunoksi. Poliisi esitteli minulle printattua kymmeniä kohtia sisältävää listaa, jossa kaikkien rikkeiden sakon suuruus oli listattu Paraguayn valuutassa. Kolmion puuttuminenkin sieltä löytyi: dollareissa kuulemma 60. Olin muka ihmeissäni, ja vuorotellen ymmärsin ja en ymmärtänyt mistä puhutaan. Poliisi alkoi turhautua. Jostain syystä hän oli vaikutanut hermostuneelta aivan ensikättelystämme lähtien.
Aikamme jahkailtuamme hän esitti lopulta pantomiimin, jossa sakkokaavakelappu laitettiin laatikkoon, hän näytti omaa taskuaan, ja sanoi suoraan että kahdellakymmenellä dollarilla asia hoituu. ”Money!” Sen sanan Paraguayn poliisikin hallitsi ilmeisen hyvin. Esitin häkeltynyttä ja koitin jutella muista jutuista, sotkea asioita. Kehuin Itaipun patoa ja sanoin, että oikeastaan olemme vain ”transit Paraguay”, ajamassa vain maan läpi. Tämä oli taikasana, jolla jo minuun kyllästynyt poliisi kaiketi koki pääsevänsä kasvojaan menettämättä ulos tilanteesta. Transit-sanaa toistellen hän antoi dokumenttini takaisin, kätteli vielä kerran, ja toivotti hyvää matkaa. Kiiruhdin takaisin autoon ja kaahasimme nopeasti pois paikalta. Pysähdys ei ollut siis maksanut meille mitään, ihme kyllä.
Muita pysäytyksiä ei Paraguayssa ollut, ja selvisimme Argentiinan rajalle ja siitä yli ilman ongelmia. Prosessit olivat taas kerran samat kuin aiemmillakin rajoilla, vaikkakin tämä oli niistä ensimmäinen josta ei olisi voinut ajaa noin vain läpi. Argentiinan raja muistutti jälleen kerran tavallista ja tutunoloista maarajaa vaikkapa Itä-Euroopassa. Passit ojennettiinn poliisille raajkoppiin, hän leimasi ne, ja tämän jälkeen tullin kaverit katsoivat auton ja tekivät sille tilapäisen maassaololupapaerin. Rajalla oltiin ystävällisiä ja kaikki sujui verraten helposti.
Koko pohjoisen Argentiinan olimme varpaillamme poliisien suhteen, sillä Internetin tietojen mukaan Paraguayn meininki on myös hyvin tyypillistä Argentiinan pohjoisille provinsseille. Jo laivalla ranskalaiset kanssamatkustajamme olivat varoitelleet samasta asiasta. Kaava on aina sama: Poliisit pyytävät nähdä auton varusteita niin kaukan, kun joku puute löytyy. Kaksi varoituskolmiota, sammutin, huomioliivit, ensiapupakkaus. Ranskalaiset kertoivat Argentiinassa kuulemma sattuneesta tapauksesta, jossa joillain autoilijalla oli ollut kaikki tarvittavat varusteet, mutta valkoinen lakana puuttui. Jonkun pykälän mukaan tällainen pitäisi kuulemma olla mukana, jotta vakavan onnettomuuden sattuessa voidaan ruumis peittää sen arvoisella tavalla. Siispä jokaisessa autossa tulisi olla puhdas valkoinen lakana. Kaikenlaista.
Argentiinassa meitä ei kuitenkaan pahemmin pysäytelty. Poliisin tarkastuspisteitä oli verraten tiheässä ja alkuun ne muistuttivat hengeltään epäilyttävästi Paraguayssa kohtaamaamme. Onneksi vain kerran nuori, vain hieman yli parikymppinen poliisi vittoi meidät pyshdyksiin, mutta häkeltyi autoa ajaneen Jasminin yliystävällisestä englanninkielisestä puhetulvasta niin kovin, että viittoi miedät hyvin nopeasti jatkamaan matkaa. Mitä lähemmäs Buenos Airesia pääsimme, sitä ammattimaisemmilta poliisitkin vaikuttivat. He näyttivät tekivän työtään ja etsivät autoista oikeasti jotain epäilyttävää sen sijaan, että olisivat vain pysäytelleet liikennettä oman etunsa edistämiseksi. Tällainen kuva minulle jäi.
—
Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:
Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä
Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta
Noilla taidoilla pärjää jo politiikassakin erittäin hyvin.
Heh, niinkö meinaat? Pitäisiköhän harkita…
Mielenkiintoinen kertomus matkan vaiheesta. Kiitoksia!
Turvallista jatkoa!
T. Kalle
Kiitoksia. Koitamme ajella varovasti. Odotan innolla matkaa kohti etelää, sillä täältä Buenos Airesistahan matka suoranaisesti oikeastaan vasta alkaa. Tuo Brasilian ja Paraguayn kierros oli vähän kuin alkulämmittelyä.
Ohhoh, hyvät hermot kyllä sulla (ja teillä) ku tolleen polkana vaan pystyt puhelemaan niitä näitä. Mut hyvä niin, ei tarvinnu turhia maksuja maksella.
Ehköpä jos olisitte sen ekan maksaneet, niin sana ois kiertäny ja oisitte olleet monella pysäytyspaikalla rahastettavana.
Olihan se kieltämättä vähän epämukava tilanne ja hermostuttavakin, mutta muutama juttu helpotti oloani ja sai rohkeammaksi. Ensinnäkin poliisi oli jo valmiiksi jotenkin kiusaantunut, joka sai taas minut rauhallisemmaksi (mikä varmaan sitten hermostutti poliisia lisää). Toiseksi jo aloitussumma oli niin pieni, että sen olisi voinut maksaakin ilman valtaisaa ketutusta. Ja kun pyyntö tippui nopeasti kahteen kymppiin, antoi sekin lisää itseluottamusta. Se minulla olisi ollut taskussakin kun pöydän ääressä istuin. Mutta eiväthän tuollaiset ikinä mukavia tilanteita ole.
Tuo onkin totta, jotta eihän sitä tiedä vaikka eteenpäinkin varoittaisivat kolleegoitaan. Eip tullut mieleenkään. Vaikka toisaalta en ole varma, olivatko poliisit niin hyvin organisoituneita että moiseen olisivat jaksaneet ryhtyä.
Hyviä kuvauksia maista ja liikenteestä sekä hmmm… poliiseista.
En ihan heti usko että kukaan poliisi joka kuitenkin tietää tekevänsä väärin soittaisi kolleegalleen ja kertoisi että tuo auto maksaa helposti. Siinä voisi itse päätyä kiristettäväksi.
Joko teillä on kaksi varoituskolmiota.
Kas kun arvasit, meillä tosiaankin on nyt kaksi varoituskolmiota. Ehkä kuvaavaa on, että pohjoisen Argentiinan kaikilla huoltoasemilla oli myynnissä halpoja varoituskolmioita, vaahtosammuttimia, huomioliivejä, ensiapupakkauksia ynnä muuta varustusta. Ilmeisesti paikalliset autoilijatkin joutuvat varustautumaan näitä poliisistoppeja vastaan ja huoltoasemien pitäjät ovat tämän tajunneet. Kolmio ei muuten ollut kallis, muistaakseni vajaa neljä euroa.
On hyvä kun tuo teidän auto on noin arkisen näköinen. Kukaan ei tajua että siellä joku voi nukua.
Varmaankin harkittu asia valita autoksi mahdollisimman tavallisen näköinen kulkupeli. Siihen voisi maalata vielä vähän ruostetahroja. Matkailuauto tiedottaisi, että täällä on turisteja, rahaa ja tavaraa. Vetäisi kaikenlaista epämääräistä sakkia puoleensa kuin hunaja karhuja ja näyttäisi jo kaukaa niille poliisikopeille, että tulossa on potentiaalinen rahastuskohde…pysäytetään.
Autovalinta on osoittautunut mainioksi, sekä Sepon että Jannen mainitsemasta syystä. Se ei tosiaan herätä huomioita yöpymistilanteissa, ja toisaalta se ei myöskään erotu juurikaan liikennevirrasta. Tätä Nissanin mallia ei ole tuoto tänne päin Etelä-Amerikkaa, mutta montaa muuta hyvin saman näköistä automallia on. Siten pitää olla aika kiinnostunut autoista jotta tajuaisi, että tämä nimenomainen pikkupaku olisi jotenkin paikallisesta autokannasta poikkeava malli.
Hämmästykseksemme myöskään EU-kilpi ei ole juurikaan härättänyt mielenkiintoa, ja ainakin Brasiliassa vaikutti siltä, etteivät ainakaan tavalliset tallaajat ollenkaan tajunneet että auto on Etelä-Amerikan ulkopuolelta. Eräällä leirintäalueella meiltä kyseltiin olemmeko Argentiinasta vaiko Paraguaysta. Kaiketi tällekin mantereelle (ja jopa maiden sisälle) mahtuu niin paljon rekisterikilpivariaatioita, etteivät vähän poikkeavat kilvet herätä erityistä mielenkiintoa. Ehkeivät ihmiset edes katsele rekistereitä yhtä mielenkiinnolla kuin mielestäni Euroopassa tehdään.