Dakarista, ja kohti Sierra Leonea

Dakarista, ja kohti Sierra Leonea

Ma 25.12.2017 (pva 38), merella, Guinea-Bissaun edustalla

Emme selvinneet eilen Dakariin aivan aamukuudelta kuten piti. Viivastys ei kuitenkaan ollut hairitsevan pitka, silla laiva peruutti laituriin ja laski lastausrampin yhdentoista jalkeen aamupaivalla. Rantautumis- ja paperityot valmistuivat sopivasti puolilta paivin syodyn lounaan jalkeen ja olimme vapaat lahtemaan laivalta tutkimaan Senegalin paakaupunkia yhden maissa iltapaivalla.

Muut matkustajat paattivat viettaa satamakaynnin laivassa. Dakari paallekayvine katukauppiaineen ei houkutellut, ja toisaalta autojakin piti pitaa silmalla ruumassa. Laivan rantauduttua purkamista ja lastausta tuli tekemaan kymmenttiain senegalilaisia satamamiehia. Ei tiettavasti ole harvinaista, etta autoista haviaa satamissa tavaraa tai jopa osia. Vaikka myos laivan oma miehisto on mukana lastaamisessa ja yleisesti valvomassa toimintaa, eivat hekaan valtavassa ruumassa kaikkea huomaa.

Rankalaisperheen paa paivysti paaosan satamakaynnista suuren asuntoautonsa liepeilla kynsiaan purren. Mekin tutkimme automme seka kaupungille lahtiessamme etta sielta palattuamme. Kaikki oli kunnossa, eika keltaan ollut havinnyt mitaan. Kuulimme illalla ruumassa enemman aikaa viettaneilta, etta rosvoilua suurempi uhka olivat senegalilaisten kaoottiset tyotavat ja yleinen sahlays. Monta kertaa oli ollut muutamasta sentista kiinni, etteiko joku suuri tyokone olisi puhkaissut ranskalaisauton kylkea. Kovin hymyilevaisia ja ulospainsuuntautuneita dakarilaiset tosin olivat. Ranskalainen oli kuulemma saanut paivan aikana valtaisan maaran uusia kavereita autonsa vieressa stressatessaan.

Todistimme itsekin naita lastauksen haasteita kaupungilta palatessamme. Ryhma satamamiehia yritti repia paksua terasketjua pois siirrettavana olevan asfaltointikoneen telaketjujen valista. Se oli kuulemma paatynyt vaaraan paikkaan kun laitetta kuljettanut kaveri ei ollut hoksannut muiden huutamia varoituksia olla ajamatta ketjun paalta. Laitetta vekslattiin ruumassa edestakaisin. Nelja miesta yritti repia ketjua pois ja kymmenkunta huuteli ohjeita. Samaan aikaan kolleegansa halusivat valttamatta ajaa lastattavia autoja paikoilleen ketjua repivien ja tyokoneen valista. Ryhman nokkamies oli jaada pienen peruuttavan Suzukin alle, mista han oli hetken sangen suivaantunut, kunnes toiminan tuoksinassa naemma unohti asian pian.

Roro-laivojen lastaaminen nayttaa yleisesti ottaenkin olevan sangen karua puuhaa. Se oli sita jo Euroopassa, mutta taalla asia korostuu. Jos meidan automme olisi matkannut Etela-Amerikkaan rahtina ilman saattajaa ja me olisimme lentaneet, en olisi valttamatta halunnut tietaa miten sita on matkalla kasitelty, ja kuinka monta lahelta-piti-tilannetta se olisi joutunut kokemaan. Younet olisivat menneet.
Satama-alueelta pois paastaksemme saimme laivan paallystolta kolme paperia. Kopio passeistamme, matkustajaluettelo seka jonkinlainen paivavierailuun oikeuttava lupalappu. Passit jaivat laivalle. Nama dokumentit taskussa marssimme pois satamasta. Kukaan ei katsonut papereita poistuessamme, ja palatessamme vain yksi nuorehko poliisi selaili portilla laput laiskasti lapi. Epailen, etei han valttamatta ollut oikein perilla siita, mita papereita ne olivat. Takaisin satamaan han kuitenkin meidat paasti.

Dakarista on vaikea sanoa muutaman tunnin kiertelyn perusteella mitaan tyhjentavaa. Olimme selvasti Afrikassa, se oli selvaa. Yleisilme oli jotain Kenian Nairobin (kansainvalinen ja kehittynyt) ja Sambian Lusakan (koyha ja likainen) valilta. Afrikan taman osan ranskalainen historia nakyi selvasti arkkitehtuurissa ja oikeastaan kaupungin yleisessa hengessakin. Keskustassa on korkeahkoja taloja ja ruutukaavoitettua aluetta. Rikkaammalla diplomaattien, erinaisten jarjestojen seka valtiollisten palatsien alueella oli sangen siistia. Muurien ymparoivat puutarhat kukoistivat ja nurmikko oli kirjaimellisesti aitojen takana vihreampaa. Monen kiinteiston edessa seisoi aseistettu turvamies tai sotilas. Tama taas toi mieleeni Tansanian Dar es Salaamin, jossa vartijoita oli kaikkialla.

Toisaalta esimerkiksi sataman (joka oli lahes kaupungin keskustassa) tienvarret olivat roskan ja romuautojen reunustamat. Satamaan palatessamme vanhahko mies rastoittuneissa harmaissa hiuksissaan istui kannettomassa viemarissa kaivellen sielta jotain. Takseja oli paljon ja ne olivat tyypillisesti aika lohduttomassa kunnossa. Eraan ohi kulkiessamme vilkaisin auki olevaan takaluukkuun. Kuski kaivoi sielta jotain. Auton pelti oli ruostunut lokasuojan kohdalta puhki paljastaen toisen takarenkaan. Joka korttelissa joku yritti myyda meille jotain. Sukkaparia, yksittaista yopydan lamppua, afrikkalaishenkisia vaatteita, laukkua. Kovin sinnikkaita kauppiaat eivat kuitenkin olleet, ja saimme olla verraten rauhassa. Tosin jouluaatto oli ehka Dakarissa hiljaisempi paiva kuin paivat yleensa.

Jo laivalta lahtiessamme oli ollut tarkaa, etta meilla oli satamassa liikkuessamme kyparat ja huomioliivit. Meita ei paastetty edes ulos ilman niita. Turva-asiat ovat tarkeita, Afrikassakin. Saimme liivit ja kyparat lainaan laivalta, mutta palatessamme eras sataman vartijoista kuitenkin huomasi varustuksessamme puutteen: meilla oli vaaranlaiset jalkineet. Alueella piti kuulemma kayttaa turvakenkia. Olimme varpaillamme: nytko meilta yritetaan vihdoin nyhtaa rahaa? Kaupungilla kaikki olikin sujunut yllattavan kitkatta ottaen huomioon sen, mihin olimme molemmat Afrikassa autoreissuillamme tottuneet.

Turvamies puhui kuitenkin vain ranskaa ja me emme, joten muutaman vaihdetun lauseen jalkeen han paasti meidat jatkamaan viimeiset sata metria laivalle. Heppu mainitsi jo kerran sanan ”money”, mutta yhteisen kielen puuttuessa hankaan ei kai kaiketi jaksanut ruveta vantamaan asiasta sen kummemmin, vaikka kaiketi olisi voinut meilta jotain pyytakin. On myos rehellisyyden nimissa todettava, etta kenkajutun kuultuani katsoin jokaisen satamassa vastaan tulleen tyomiehen jalkineita. Kaikki tosiaan olivat tyokengan oloisia, joten saanto lienee tosiaan ollut olemassa.

Matka jatkuu taas ja olemme merella. Luullakseni saavumme Sierra Leonen Freetowniin huomenna paivalla. Kaynnin pitaisi olla verraten lyhyt, eika maihinkaan ole matkustajilla kuulemma asiaa. Byrokratia on paljon raskaampaa kuin Dakarissa eika turvallisuuskaan kai samaa tasoa. Kun Sierra Leone saadaan pakettiin, onkin seuraava etappi sitten Brasilia.

 

Edit 2020 – Koko tarinan automatkastamme maailman ympäri voi lukea kahdesta reissusta kertovasta kirjasta:

Osa 1 Panamericana: seikkailuja Latinalaisen Amerikan maanteillä
Osa 2 Länttä ja itää: seikkailuja Pohjois-Amerikan ja Siperian maanteillä

Seuraa Facebookissa: facebook.com/havaintoja
Seuraa Instagramissa: @havaintoja.matkan.varrelta



2 thoughts on “Dakarista, ja kohti Sierra Leonea”

    • Heh, vai tuollaisia vertailusta YLE tekee. Vaan eipä siinä mitään, toivotaan että Sierra Leone ja Afrikka on tosiaan sadan vuoden päästä kuin Suomi ja Eurooppa tänään. Meidän matkustajakumppanimme, eläkkeellä oleva ranskalainen diplomaatti, on muuten aika syvän pessimistinen Afrikan suhteen vaikka vietti siellä sekä lapsuutensa että suuren osan virkaurastaan. Tai kenties hän on pessimisti juuri siksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *